Olympiamitalin kaksi puolta (Lontoon olympialaisten mitalisävellykset, osa 1)

Zbigniew Turski (1908–1979) oli elokuussa 1949 mukana Łagów Lubuskissa, jonne Puolan kulttuuriministeri oli kutsunut koolle maansa säveltäjät ja kriitikot nelipäiväiseen konferenssiin. Konferenssin yhteydessä Poznańin työväen sinfoniaorkesteri soitti uutta puolalaista musiikkia. Nämä sinfoniakonsertit toimivat lähtökohtana konferenssissa käydyille keskusteluille, joiden tarkoituksena oli määritellä sosialistiseen realismiin liittyviä musiikillisia konsepteja kuten formalismi ja realismi.

Turski oli saanut edellisenä vuonna paljon kansainvälistä huomiota, sillä hän oli voittanut Lontoon olympialaisten yhteydessä järjestettyjen taideolympialaisten sävellyksen kultamitalin toisella sinfoniallaan (sinfonia tunnetaan lisänimellä Olympialainen). Samassa sarjassa hopeaa sai Turskia vuotta nuorempi suomalaiskollega Kalervo Tuukkanen (1909–1979), joka osallistui kilpailuun mieskuorolle ja orkesterille sävelletyllä Karhunpyynti-teoksellaan.

Turskin sinfonia ammensi säveltäjän omista sotakokemuksista – hänen kertomansa mukaan olympiatuli assosioitui hänellä vain muutaman vuoden takaisiin muistoihin krematorioiden savusta. Turski oleskeli koko toisen maailmansodan ajan Varsovassa. Lontoossa palkittu sinfonia on kieltämättä hyvin tummasävyinen. Ensimmäisen osan aloittava 19-tahtinen hidas johdanto alkaa kontrabassojen ja sellojen matalalla murinalla, eikä tätä seuraavaa ”varsinaista” ensimmäistä osaakaan eli sonaattimuotoista allegro-jaksoa varsinaisesti voi kutsua hilpeäksi musiikiksi. Synkkien sävyjen kontrastina on toki myös toisenlaista musiikkia: esimerkiksi ensimmäisen osan sivuteema, oboen ja harpun soittama cantilena-jakso on riipaisevan kaunista musiikkia. Turskin Olympia-sinfonian voi kuunnella täältä.

Olympiakultaa voittanut sinfonia oli itseoikeutetusti mukana Łagówin konferenssiohjelmassa. Se kuultiin konferenssin toisena päivänä konsertin päätösnumerona. Konsertissa kuultiin myös kaksi muuta teosta: Kazimierz Sikorskin (1895–1986) Alkusoitto pienelle orkesterille (vuodelta 1945) sekä Zygmunt Mycielskin (1907–1987) Sleesialainen alkusoitto sinfoniaorkesterille ja kahdelle pianolle (vuodelta 1948).

Konsertin jälkeisessä konferenssikeskustelussa huomio keskittyi alusta lähtien Turskin Olympia-sinfoniaan. Kommentointi oli aluksi arvostavaa ja positiivista – aina siihen asti, kunnes Puolan kommunistinen kulttuuriministeri Włodzimierz Sokorski (1908–1999) aloitti hyökkäyksensä. Kulttuuriministerin mielestä Turskin sinfonia oli kaikin puolin tyypillinen esimerkki tuomittavasta formalismista. Hänen mukaansa Turskin sinfoniasta puuttui kokonaan looginen rakenne, ja se oli kuulijoille hämmentävä ja jopa pelottava. Kulttuuriministerin mukaan teos oli sanomaltaan pessimistinen, kun sosialistisen taiteen piti olla luonteeltaan optimistista. Jokaisella ajalla on omanlaisensa realismi, eikä Turskin pessimistinen realismi sopinut ministerin mielestä sosialistiseen aikaan.

Kulttuuriministerin jälkeen Turskin musiikkia ei enää kukaan uskaltanut kehua ja konferenssista tuli säveltäjälle tuskallinen: sinfonian edustama modernistinen tyyli leimattiin auttamatta formalismiksi. Säveltäjä pääsi itse ääneen konferenssin viimeisenä päivänä. Vastineessaan hän mm. pahoitteli, ettei ministeri eivätkä tämän monet myötäilijät selvästikään olleet ymmärtäneet sinfonian lopun optimistista sanomaa. Säveltäjän puheenvuoro oli kuitenkin turha, ja konferenssin lopputulema oli Turskille kielteinen. Turski tosin ei ollut ainoa tuomittu taho: konferenssin päätöksellä Puolasta kiellettiin myös jazzmusiikki.

Paikalla ollut, musiikkitieteilijänä tunnettu Józef Michał Chomiński (1906–1994) kirjoitti varsin suorasanaisesti myöhemmin, kuinka Turskin sinfonikkoura kuoli Olympia-sinfonian myötä Łagówin konferenssissa. Tutkija Karolina Bindel on viime vuonna julkaistussa artikkelissaan arkistolähteisiin perustuen pystynyt osoittamaan, että hyökkäys Turskia kohtaan oli suunniteltu ministeriössä jo ennen konferenssia vähän olympialaisten jälkeen. Turskilla ei ollut Łagówissa käytännössä mitään mahdollisuuksia, sillä jopa konserttiohjelma, jossa Turskin teos esiteltiin, oli suunniteltu ministeriössä sitä silmällä pitäen, että Turskin teos varmasti nousisi esiin tyylillisesti hyvin erilaisena kuin muut.

Jälkikäteen on myös helppo nähdä, kuinka sosialistista realismia korostavassa, neuvostoliittolaisista postulaateista kumpuavassa ilmapiirissä kunnianosoitusta ”imperialistisista” olympialaisista ei varsinaisesti nähty meriittinä.

Turskille ei kuitenkaan loppupeleissä käynyt kehnosti. Hän teki nimittäin merkittävän uran teatterimusiikin puolella. Turski sävelsi musiikkia useihin teatteri-, televisio-, ja filmiproduktioihin, ja hänen teatterimusiikkinsa keräsi ylistystä. Häntä on kuvattu säveltäjäksi, joka poikkeuksellisen hyvin ymmärsi teatterin lainalaisuuksia. Hän sai myös useita kunniamerkkejä uransa aikana, joten hän ei Łagówin konferenssin uhasta huolimatta koskaan päätynyt epätoivottujen säveltäjien listalle – sävelsipä hän 1950-luvulla vielä kolmannen sinfoniankin, mutta tätä en ole onnistunut saamaan käsiini. Karolina Bindelin kuvauksen mukaan kolmas sinfonia ottaa tarkasti huomioon Łagówin konferenssin ohjeet siitä, millaista sosialistisen musiikin tulisi olla ja se eroaa huomattavasti toisen sinfonian modernistisuudesta.

Mutta minkälainen on teos, jonka Turskin sinfonia jätti hopeasijalle? Seuraavassa tekstissä käsittelen Tuukkasen olympiahopeaa voittanutta sävellystä Karhunpyynti.