Mieskuoroliiton Gaalakonsertista

Nautin ihan poikkeuksellisen paljon Mieskuoroliiton Musiikkitalossa järjestämästä Gaalakonsertista lauantai-iltana. Konsertin alkupuoli koostui samana päivänä käytyjen seitsemänsien Leevi Madetoja -mieskuorokilpailujen kuorojen esityksistä. Tuomaristo oli valinnut kilpailijoiden joukosta kymmenen kuoroa, jotka kukin esittivät yhden teoksen kilpailuohjelmistostaan. Teoksenkin oli tuomaristo valinnut, ja luulenkin, että juuri tämä yksityiskohta teki illasta erityisen nautinnollisen.

Jossain vaiheessa konserttia nimittäin tajusin, että syy, miksi nautin siitä niin paljon, oli lopulta varsin yksinkertainen: tuomaristo oli valinnut jokaiselle kuorolle juuri sen teoksen, joka oli kyseiselle kuorolle kaikkein ominaisin. Toisin sanoen konsertissa kuulimme vain sellaisia kappaleita, jotka hyödynsivät onnistuneesti kunkin kuoron parhaita puolia niin suhteessa kuoron teknisiin valmiuksiin kuin kuoron äänivaroihinkin.

Normikonsertissahan lavalla on yksi kuoro, joka parhaansa mukaan laulaa vaihtelevan ohjelmiston selviytyen joistain kappaleista paremmin kuin toisista. Älkää ymmärtäkö väärin: En tietenkään tarkoita, etteikö kuorojen olisi hyvä käydä äärirajoilla ja mennä joskus kauaksikin epämukavuusalueille, mutta gaalakonsertin epätyypillinen muoto, jossa kukin kuoro esitti vain yhden kappaleen, teki ilmeiseksi sen, että omien vahvuuksien tunnistaminen ja niiden hyödyntäminen on ihan älyttömän arvokas taito. Ja tähän usein tarvitaan myös ulkopuolista korvaa, jollaisena tällä kertaa toimi kilpailutuomaristo.

Tästä näkökulmasta on helppo nostaa esiin kolme yksittäistä suosikkiani, jotka kaikki muuten esittivät elävän säveltäjän teoksen: Kokkolan Lauluveikkojen esitys Asko Vilénin laulusta Nocturne, Karjalan Laulu-Veikkojen esitys Seppotoivojuhani Paakkunaisen laulusta Ohtozeni Linduzeni ja Muntra Musikanterin esitys Ulf Långbackan laulusta Stämning olivat keskenään varsin erilaisia, mutta kaikki yhtä koskettavia.