Esimerkki kertomuksen vaarasta (Wind of Change -podcastin arvostelu)

Sunnuntaisessa Pekka Laineen ihmemaassa kuultiin Scorpions -yhtyeen legendaarinen slovari Wind of Change. Juontaja spiikkasi biisin käyntiin sanoilla: ”Kuinka moni kappale on päättänyt kylmän sodan ja kaatanut rautaesiripun?” Oikea vastaus kysymykseen on tietysti nolla, vaikka ohjelman kontekstissa esitetty kysymys toki viittasi viime vuoden yhteen kuunnelluimmista podcast-sarjoista, Wind of Change, jonka mukaan vastaus on yksi.

Podcast-sarjassa, jonka on kirjoittanut ja jota isännöi The New Yorker -lehden toimittaja Patrick Radden Keefe, esitetään teoria, jonka mukaan vuonna 1990 julkaistu suurhitti ei olisikaan Klaus Meinen kirjoittama, vaan sen takana olisi CIA, joka käytti Scorpionsia aseenaan kylmän sodan propagandataistelussa. Podcast on kieltämättä viihdyttävä ja kiinnostava. Omasta näkökulmastani kiinnostavinta siinä on sisällön sijaan sen kerrontatekniikka, jossa Patrick Radden Keefe yhdistää virtuoottisella tavalla kaksi kyseenalaista tekniikkaa. Tekniikat ovat 

1. savuverho-nimelläkin tunnettu argumentaatiovirhe ignoratio elenchi  
2. näkökulmarajaus, jota kutsun itsekeksimälläni termillä ummikkokertojanääni.  

 

Podcast-sarjan argumentaation peruskuvio on se, että sarjan keskeistä väitettä – CIA sävelsi ja sanoitti Skorppareitten hitin – ei varsinaisesti edes pyritä osoittamaan oikeaksi. Sen sijaan sarjan kerronta perustuu siihen, että jaksojen kuluessa todistetaan usealla tavalla ja monia lähteitä käyttämällä, että CIA käytti populaarikulttuuria kylmään sotaan liittyvässä propagandataistelussa. Nämä todisteet vyörytetään kuulijalle tavalla, joka lopulta muodostaa savuverhon, joka blokkaa varsinaisen väitteen näkyvistä. Patrick Radden Keefe tuntuu luottavan siihen, että kuulija fasinoituu uskomattomista CIA-tarinoista niin paljon, ettei hän kiinnitä huomiota siihen, että yksikään todisteista ei liity mitenkään Wind of Change -kappaleen säveltämiseen. Savuverhon avulla sekin muuttuu yhdeksi näistä huimista fiktiotakin ihmeellisemmistä tositarinoista ja on siis itsekin totta.  

Keskeinen argumentaatiovirhe toisin sanoen on se, että faktasta ”CIA käytti populaarikulttuuria propaganda-aseena” ei seuraa loogisesti, että ”CIA sävelsi biisin Wind of Change”.  

Olennainen osa podcast-sarjan kerronnan tekniikkaa on kertojanäänen ummikkous. Kertojanäänenä toimiva henkilö kuulee sarjan alussa juorun, jonka todenperäisyyttä hän alkaa selvittää. Selvitystyönsä hän aloittaa käytännössä – muka – ilman pohjatietoja, ja asiat paljastuvat hänelle matkan varrella uusina tietoina. Tällainen ummikon harhailu pimeässä -kirjoitustekniikka on varsin kätevä keino häivyttää kuulijan mielestä sekä kokonaiskuva että aiheen aiempi tutkimus. Kertojanäänen ummikkouden kautta tulee luonnollisesti perustelluksi se, että tietoa annetaan tipoittain ja järjestyksessä, joka hämärtää kokonaisuutta. 

On vähän sääli, että podcast-sarjasta ei missään vaiheessa käy esille, että sitä, miten kulttuurikenttää on käytetty osana psykologisia operaatioita, on tutkittu ja käsitelty kirjallisuudessa suhteellisen paljonkin. Sarjan kannalta kiinnostava lisä olisi ollut esimerkiksi se, miten Yhdysvaltojen puolustusvoimat käytti musiikkia osana toisen maailmansodan jälkeistä psyop-toimintaansa Saksassa. Lukuvinkkinä kiinnostuneille suosittelen vaikka David Monodin kirjaa Settling Scores: German Music, Denazification, and the Americans, 1945–1953. 

Ummikon näkökulma mahdollistaa myös sen, että aivan kaikki voidaan esittää uutena tietona. Kun kaikki on uutta ja ihmeellistä, voidaan ihmettelyn alle piilottaa se, mikä uusista asioista on merkityksellistä ja mikä ei – tämä auttaa kokonaiskuvan hämärtämisessä, mikä puolestaan on tärkeää savuverhon luomisessa. 

Ihan lopuksi en malta olla vielä lopuksi mainitsematta, että koko ajatus, jonka mukaan rockmusiikki olisi ollut merkittävässä roolissa Neuvostoliiton romahtamisessa on rockpiirien hellimä puhdas myytti. Tätä käsitystä ei toki podcast-sarjassa problematisoida lainkaan – olisihan se vetäissyt maton koko ajatusrakennelman alta. 

Myytti alkoi muodostua jo 1990-luvulla, kun julkisuuteen tuli ensimmäiset englanninkieliset Neuvostoliiton musiikillisia alakulttuureja käsittelevät kirjat, Artemi Troitskin Back in the USSR: The True Story of Rock in Russia (1988) ja Timothy W. Rybackin Rock around the Bloc: A History of Rock Music in Eastern Europe and the Soviet Union (1990). Näiden kirjojen maalaamaa kuvaa rockmusiikin merkityksellisyydestä kritisoitiin käytännössä katsoen välittömästi, mutta myyttien tarina oli niin hyvä, että se jäi elämään. Suosittelen kuitenkin lukemaan esimerkiksi Jolanta Pekaczin atrikkelin Did Rock Smash the Wall? The Role of Rock in Political Transition (1994), joka ansiokkaasti ja analyyttisesti erittelee varhaisten rockhistorioitsijoitten virheellisiä taustaoletuksia. 

Tunnustan, että viihdyin kyllä erinomaisesti Wind of Change -podcast-sarjan äärellä, vaikka sen argumentaation voisikin tiivistää näin: CIA kirjoitti laulun Wind of Change, tai ainakaan et pysty osoittamaan, ettei säveltänyt, tai ainakin todisteitten puute osoittaa että jotain salaillaan, tai hei kato, tuolla menee perhonen ja äitis oli!