Vetreämmätkö veet eli kertomus siitä, miten tehty päätös vesitetään





Syyslukukauden 1911 aikana Eteläsuomalaisen Osakunnan piirissä syntyi ajatus, että myös Uudellamaalla pitäisi olla oma maakuntalaulunsa. Erityisesti J. H. Erkon runoilema Hämäläisen laulu oli niittänyt aiempina vuosikymmeninä suurta suosiota opiskelijoiden keskuudessa. Sitä ei laulettu vain hämäläisissä juhlissa vaan se kuului myös yleisemmin esimerkiksi isänmaallisten tilaisuuksien ohjelmaan. Jotain vastaavanlaista tunnetta sisältävä, leimallisesti uusmaalainen laulu, olisi saatava.

Osakunta kääntyi asiassa maakuntansa kuuluisimman säveltäjän, Jean Sibeliuksen puoleen. Kaksi osakunnan jäsentä kävi lokakuun alussa Ainolassa keskustelemassa säveltäjän kanssa mahdollisesta Uudenmaan maakuntalaulusta. Osakuntalaisten alkuperäisenä ajatuksena oli ollut saada säveltäjämestari kirjoittamaan melodia J. H. Erkon runoon Uusimaa. Sibelius kuitenkin kieltäytyi tehtävästä, sillä Oskar Merikanto oli jo aiemmin ehtinyt säveltää kyseisen runon. Sibelius myöntyi kuitenkin säveltämään Uudellemaalle maakuntalaulun, mikäli osakuntalaiset toimittaisivat hänelle siihen tarkoitukseen sopivan runon.

Sibelius lupasi lisäksi tukea hanketta kaikin tavoin. Hänen mielestään se oli tärkeä jo siksi, että hyvä maakuntalaulu vaikuttaisi kehittävästi kokonaisen väestön musiikilliseen vaistoon – ja juuri eteläsuomalaisilla, jotka asuivat ikään kuin maan keskuksessa, pitäisi olla maakuntalaulu, joka on selkeästi muiden vastaavien laulujen yläpuolella. Maakuntalaulun tekstin kirjoittajan ei Sibeliuksen mielestä tarvinnut myöskään olla oikea runoilija, vaan sen voisi hyvin kirjoittaa myös joku osakuntalaisista – tärkeintä oli saada tekstiin hyvä idea. Sibelius lupasi auttaa osakuntalaisia runon lopulliseen muotoon saattamisessa, mitä esimerkiksi runomittaan tulisi.

Maakuntalauluhanke liikahti konkreettisesti eteenpäin ensimmäisen kerran pari viikkoa opiskelijoiden Ainolan-vierailun jälkeen, kun osakunnan kokouksessa lokakuun puolivälissä kävi ilmi, että osakunnan palkintolautakunnalta oli jäänyt käyttämättä sille budjetoituja varoja 200 markkaa. Nämä varat päätettiin käyttää runokirjoituskilpailun järjestämiseen. Kilpailulla varmistettaisiin, että tuleva maakuntalaulu saisi oikeasti hyvän tekstin. Idea runokilpailusta sai jäsenistöltä varauksettoman kannatuksen, mutta synnytti keskustelua siitä, pitäisikö kilpailu rajoittaa koskemaan vain uusmaalaisia kynäilijöitä vai saisivatko kilpailuun osallistua kaikki halukkaat suomalaiset. Lyhyen neuvottelun jälkeen päädyttiin jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Kaikki näytti vielä tässä vaiheessa todella hyvältä. Hankkeeseen oli saatu sitoutettua Uudenmaan kuuluisin säveltäjä, ja varat tekstin hankkimiseenkin tulivat kuin itsestään. Maakuntalaulun saamiseen liittyvästä innokkuudesta kertoo, että edellä mainitussa kokouksessa nimettiin myös erityinen toimikunta, jonka tehtävänä oli suunnitella kilpailun yksityiskohdat kuten arviointilautakunnan kokoonpano ja kilpailurunojen toimittamisen määräaika. Toimikunta täyttikin sille annetut tehtävät jo kokouksen tauolla, minkä johdosta kaikki kilpailuun liittyvät yksityiskohdat pystyttiin päättämään samassa kokouksessa 16.10.1911. Hämmentävää kyllä, kokouksessa luettiin myös jo kaksi ensimmäistä kilpailuun lähetettyä runoehdotusta. Ilmeisesti kilpailusta oli puhuttu jo aiemmin pöytäkirjojen ulkopuolella.

Sibelius vastaanotti kilpailun voittaneen runon vain muutama päivä ennen joulua 1911. Runo oli jätetty tulevaisuuteen katsovalla nimimerkillä ”1912”. Sen takaa paljastui Salosta kotoisin oleva laulunopettaja Kaarlo Terhi, joka ennen nimensä suomalaistamista oli tunnettu nimellä Karl Hammer. Terhi oli kokenut kirjoittaja, joka oli julkaissut useita kirjoja ja jonka runoja oli julkaistu tukuittain aikakauslehdissä. Hän toimi myös pilalehti Tuulispään vakinaisena avustajana. Terhin voitto kilpailussa olikin jokseenkin selvä.

Sibelius aloitti sävellystyön välittömästi. Päiväkirjamerkinnät seuranneen kuukauden ajalta paljastavat, kuinka vakavasti Sibelius tilaukseen suhtautui. Hän kirjoitti, että tavoitteena olisi tehdä melodiasta ”monumentti, joka kulkisi läpi vuosisatojen”. Työ eteni hitaasti, ja Sibelius takoi melodian yksityiskohtia läpi joulun ja uudenvuoden. Tammikuun 12. päivänä Sibelius paljasti päiväkirjalleen, että Uusmaalaisten laulun melodia epäilytti häntä:

Täällä kammarissani se on kyllä hyvä. Mutta toimiiko se myös tuolla ulkopuolella laajassa, kylmässä maailmassa? – Onko se liian hempeä? Ja eihän se kuulosta aivan liian arkipäiväiseltä?

Tammikuun jälkimmäisellä puoliskolla runoilija kävi itse tutustumassa runonsa sävellykseen Ainolassa. Taiteilijoiden välit eivät olleet kuitenkaan kovinkaan luontevat, eikä Terhi tehnyt millään tavalla Sibeliukseen suotuisaa vaikutusta. Säveltäjän tuomio runoilijasta olikin tyly: ”alaluokkainen ja haisee pahalta”. Pari päivää myöhemmin myös arvostelulautakunnan puheenjohtaja kävi Ainolassa kyselemässä sävellystyön edistymisestä. Ja edistyihän se: tasan kuukausi siitä, kun runo oli säveltäjälle toimitettu, eli 21.1.1912, Sibelius saattoi kertoa päiväkirjalleen saaneensa laulusta valmiiksi sekä sekakuoro- että mieskuorosovitukset.

Maakuntalaulun osalta kaikki näytti olevan siis valmista, kun osakunta kokoontui 29.1.1912. Kokouksen aluksi arvostelulautakunnan puheenjohtaja, Helsingin yliopiston kansanrunoustutkimuksen professori Kaarle Krohn piti humoristiseen tyyliin esitelmän, jossa hän analysoi kilpailutöitä. Krohnin esitelmä irvi muun muassa sille, miten monessa runossa toistuivat saman kielikuvat ja riimiparit – ilmeisesti melko suoria vaikutteita oli otettu muista maakuntalaulusta. Arvostelulautakunnan mielestä kilpailun keskimääräinen taso ei ollut noussut kovinkaan korkeaksi.

Krohnin esitelmän jälkeen osakunnan inspehtori luki ääneen kaikki 19 kilpailuun lähetettyä runoa. Kun runot oli luettu, Krohn paljasti kilpailun voittajan, jonka valinnassa raadilla ei ollut vaikeuksia: vain yksi ainoa runo oli ollut palkinnon arvoinen. Tämä sinällään ei ollut yllättävää; olihan Terhi jo tuossa vaiheessa kokenut kirjoittaja toisin kuin moni muu kilpailuun osallistuneista. Osakuntalaisille tiedotettiin samalla, että Sibelius oli jo säveltänyt kyseisen runon ja että osakunta oli vastaanottanut laulun käsikirjoitukset.

Kokous päätti yksimielisesti ostaa laulun julkaisuoikeudet Sibeliukselta 500 markan hintaan. Samaan syssyyn alettiin suunnitella, miten uusi maakuntalaulu julkaistaisiin. Laulun ensiesittäjäksi päätettiin pyytää Ylioppilaskunnan Laulajia. Ensin kappale voitaisiin esittää mielellään pienemmällä, pääosin uusmaalaisista laulajista koostuvalla kokoonpanolla jossakin osakunnan illanvietossa, jonka jälkeen koko kuoro saisi niin halutessaan esittää sen kevätkonsertissaan. Laulun levittämiseen ympäri maakuntaa tarvittiin myös nuottipainos. Tämän toteuttaminen osoittautuikin helpoksi, sillä osakunnan kuraattori oli ehtinyt jo kysellä asiaa WSOY:ltä. Kustantamo oli tarjoutunut hoitamaan laulun latomisen painokuntoon ilmaiseksi sillä ehdolla, että he saisivat liittää nuotit julkaisemansa Nuori Voima -lehden johonkin numeroon. Osakunta päätti suostua WSOY:n tarjoukseen mielihyvin.

Näin tammikuun kokouksessa oli käytännössä hoidettu kaikki muut maakuntalauluhankkeeseen liittyvät asiat paitsi laulun ensiesitystilaisuuden yksityiskohtien suunnittelu. Kokouksen pöytäkirjaan kirjattiin siltä osin vain, että se tapahtuisi ”siinä juhlatilaisuudessa, joka pantaisiin toimeen sen johdosta, että säveltäjä Sibelius on kutsuttu Osakunnan kunniajäseneksi”. Tällaista juhlatilaisuutta ei kuitenkaan koskaan järjestetty, vaan järjestelyt ja sitä myöten koko maakuntalauluhanke päättyivät lopulta osakuntalaisten väliseen valtavaan riitaan.

Pöytäkirjojen perusteella riidankylväjänä toimi osakunnan kuraattori, maisteri Väinö Salminen, josta oli muuten tuleva myöhemmin kansanrunoustutkimuksen professori. Kun seuraavassa kokouksessa helmikuun alussa otettiin esille ensiesityksen järjestämisen suunnitteleminen, kuraattori Salminen, joka aiemmin oli omatoimisesti edistänyt hanketta hoitamalla laulun kustannuskuviot WSOY:n kanssa, ilmoitti vastustavansa erityisen julkaisujuhlan järjestämistä. Itse asiassa hänen mielestään laulua ei tulisi edes nimetä Uudenmaan maakuntalauluksi, sillä hänestä Terhin runossa ei oikeastaan ollut mitään Uuttamaata kuvaavaa. Päinvastoin: kuraattorin mielestä Terhin runon alku sortui liioitteluun, kun siinä sanottiin ”vetreämmät veet”. Uudellamaallahan kaikki joet ja muut vedet ovat savenvärisiä, joten ne eivät kuraattorin mielestä kestäneet vertailua, kun ruvetaan kehumaan muun Suomen kirkasvetisiä jokia ja virtoja. Osakuntalainen Salovaara kannatti kuraattorin ehdotusta. Osakuntalainen Saalas nousi puolestaan puolustamaan Terhin runoa. Saalas esitti, että julkaisujuhlan sijaan pitäisi järjestää kokonaiset maakuntapäivät, joiden yhteydessä laulu juhlallisesti esitettäisiin uusmaalaisille heidän uutena maakuntalaulunaan. Osakuntalainen Väinö Krohn kannatti tätä ajatusta. Molemmista ehdotuksista keskusteltiin, mutta lopputulemana päätettiin kuitenkin pysyä alkuperäisessä suunnitelmassa, jonka mukaan Ylioppilaskunnan Laulajien pienryhmä esittää sen jossakin ”osakunnan keskeisessä juhlassa”.

Olisi kiinnostavaa tietää, mitä ihmettä oikein tapahtui 29.1. ja 5.2. järjestettyjen kokouksien välissä. Miksi kuraattori Salminen, joka oli hankkeessa ensin täysin rinnoin mukana, kääntyikin yhtäkkiä Terhin runoa vastaan? Voisiko yksi selitys olla siinä, että kilpailurunot palautettiin nimimerkin suojassa, jolloin tekstin kirjoittajan henkilöllisyys paljastui vasta sen jälkeen kun voittaja oli jo valittu? Löytyisikö syy siis ennemminkin henkilökohtaisista asioista kuin itse runosta? Tämä on vain valistunut arvaus, mutta ehkä kaikkia osakuntalaisia – kuraattori Salminen ei ollut asiassaan yksin – ei miellyttänyt se, että maakuntalaulun tekstin kirjoittaja tuli selvästi osakuntapiirien ulkopuolelta ja oli vielä kaiken lisäksi varsinaissuomalainen; Terhihän oli vain paria vuotta aiemmin julkaissut esimerkiksi murrepakinoita Turun murteella. On tietysti myös mahdollista, että riidan taustalla oli jokin muu osakunnan sisäinen riita: pöytäkirjojen mukaan osakunnassa riideltiin samoihin aikoihin yllättävänkin kiihkein sanapainoin esimerkiksi siitä, minkälaisia tansseja milloinkin sopi tanssia.

Kuraattori Salminen ei 5.2.1912 pidetyn kokouksen tappiosta huolimatta luovuttanut vaan käytti käytännössä kaikki mahdolliset tilaisuudet kaataakseen maakuntalauluhankkeen. Kun sitten kuukautta myöhemmin maaliskuun alun kokouksessa piti päättää niistä käytännön toimista, miten WSOY:n painattamat 4 000 kpl uuden laulun nuotteja jaettaisiin ympäri maakuntaa, yllätti kuraattori kaikki kertomalla pyytäneensä Eino Leinoa kirjoittamaan Sibeliuksen melodiaan uudet sanat. Kuraattori esitti siksi, että osakunta pidättäytyisi levittämästä nuotteja eteenpäin. Esitys ei kuitenkaan mennyt läpi, ja kokous päätti toimenpiteistä, joilla maakuntalaulun nuotteja levitettäisiin maakuntaan.

Tämäkään tappio ei kuitenkaan pysäyttänyt kuraattoria. Seuraavassa kokouksessa viikkoa myöhemmin eli maaliskuun 11. päivänä kuraattori oli kuin olikin saanut Eino Leinolta tämän lupaaman Sibeliuksen lauluun tarkoitetun uuden runon. Runo oli nimeltään Sukuvirsi. Kuraattori luki sen ääneen ja esitti, että Terhin runo korvattaisiin Leinon uutuudella. Tuloksena oli täysi kaaos, jossa osakuntalaisten tunteet kuumenivat nopeasti. Kuraattoria aiemmassa kokouksessa kannattanut osakuntalainen Salovaara ilmoitti nyt, ettei hän voi esittää kumpaakaan runoa Uudenmaan maakuntalauluksi. Hänen mielestään Leinon runo oli kyllä Terhin runoa selvästi parempi, mutta sisälsi moninaisia kohtia, joiden takia se ei ollut maakuntalauluksi sovelias. Saalas, joka jo aiemmin oli puolustanut innokkaasti Terhin runoa, sanoi alkuperäisen runon olevan kuitenkin hyvin tarkoitukseen sopiva ja musikaalinen ja esitti, että alkuperäisessä suunnitelmassa pysyttäisiin. Yllättäen osakuntalainen Brotherus tuki Salovaaran esitystä hylätä molemmat runot. Brotherus piti Leinon runoa sävyltään Terhin runoa parempana, mutta hänen mielestään runo oli sisällöltään hämärä. Terhin runoa hän luonnehti naiiviksi ja jokapäiväiseksi. Brotherus ja Salovaara esittivät, että painetut runot pidettäisiin osakunnan huostassa toistaiseksi, eikä niitä ainakaan levitettäisi maakuntaan. Monia kiivaita puheenvuoroja käytettiin tämän jälkeen näiden esityksien puolesta ja niitä vastaan.

Jonkinlaisen lopputuloksen saamiseksi kuraattori Salminen ehdotti, että pidettäisiin äänestys, jolla lopullisesti ratkaistaisiin, mitä osakuntalaiset Terhin runosta oikeasti ajattelivat. Tuolloin osakunnan inspehtori, professori Kaarle Krohn joutui käyttämään arvovaltaansa ja puhalsi pelin poikki. Hän ilmoitti jyrkästi, ettei osakunta mitenkään voinut äänestää esteettisistä kysymyksistä – varsinkaan sen jälkeen, kun sen juuri tätä tarkoitusta varten nimittämä ulkopuolinen asiantuntijalautakunta oli tehnyt asiassa päätöksen. Inspehtorin puheenvuoron jälkeen keskustelu laantui ja pöytäkirjaan kirjattiin ympäripyöreästi, ettei ”kumpikaan laulu antanut aihetta erikoisiin toimenpiteisiin”.

On hämmentävää, että ilmeisesti kukaan väittelijöistä ei ollut huomannut yksityiskohtaa, joka on ilmeinen kaikille, jotka ovat yrittäneet Sibeliuksen melodiaa Leinon tekstiin laulaa: se ei yksinkertaisesti onnistu – ei ainakaan ilman jompaankumpaan kohdistuvia mittavia muokkaustöitä. Leinon runossa tavumäärä ja sanapainot eivät mene yksiin Sibeliuksen sävellyksen kanssa.

Terhin runo ei lopulta ollut laulun ainoa osa, jota kaikki kuulijat eivät Uusmaalaisten laulussa arvostaneet. Kun Ylioppilaskunnan Laulajat esitti Uusmaalaisten laulun kevätkonsertissaan huhtikuun 20. päivänä, kriitikot suhtautuivat hyvin nihkeästi Sibeliuksen sävellykseen. Helsingin Sanomien kriitikko kirjoitti seuraavana päivänä: ”Sibeliuksen uudesta Uusmaalaisten laulusta en osaa sanoa muuta kuin että suuri mestarikin voi joskus säveltää ilman inspiratsioonia.” Hufvudstadsbladet ei ollut yhtään armollisempi, kun sen kriitikko kertoi etsineensä laulusta turhaan ”was Besonderes” (jotakin erityistä).

Tietääksemme osakunta ei enää palannut maakuntalauluasiaan myöhemmissä kokouksissaan. Mitä sitten viimeiseksi jäänyt päätös, jonka mukaan kumpikaan runo ei aiheuta erityisiä toimenpiteitä, käytännössä tarkoitti? Ainakin se johti siihen, että osakunta ei lopulta järjestänytkään tilaisuutta, jossa Terhin runoilema ja Sibeliuksen säveltämä laulu olisi esitelty Uudenmaan maakuntalauluna – ensiesitys tapahtui Ylioppilaskunnan Laulajien tavallisessa kevätkonsertissa. Uusmaalaisten laulua ei myöskään missään vaiheessa julistettu virallisesti maakuntalauluksi, kuten alun perin oli ollut tarkoitus. Osakunta toteutti silti laulun jakelun osalta jo aiemmin tehdyt päätökset, ja laulu levisi sekä 4 000 kpl irtonuottipainoksena että Nuoren Voiman liitteenä ympäri Uuttamaata. Lisäksi Uusimaa-lehti painoi laulun runon ja nuotit eräässä numerossaan.

Toisin sanoen Sibeliuksen laulun asema Uudenmaan maakuntalauluna ei perustu hankkeen käynnistäjän eli osakunnan päätökseen, koska sellaista ei ilmeisesti koskaan tehty. Sen sijaan laulun asema perustuu käytäntöön: sen nuotit levisivät maakuntaan tehokkaasti, ja yleisö otti laulun suosiollisesti vastaan ja lauloi sitä maakuntalauluna – kriitikoiden ja osakuntalaisten mielipiteistä huolimatta. Niinpä voidaan sanoa, että Terhin ja Sibeliuksen teoksesta tuli lopulta Uudenmaan maakuntalaulu laulavan kansan päätöksellä.


******

Teksti perustuu pääosin Eteläsuomalaisen Osakunnan pöytäkirjoihin. Pöytäkirjojen maalaamaa kuvaa kokouksien kulusta olen täydentänyt kokouksissa paikalla olleen Sulo-Veikko Pekkolan muistikuvilla, jotka on julkaistu Opettajain Lehden artikkelissa Aarne Rahunen: ”Uusmaalaisten laulun syntyvaiheet” (1957, nro. 34, sivut 16–17). Rahusen ylöskirjaamat Pekkolan muistikuvat poikkeavat joissakin yksityiskohdissa pöytäkirjoista erityisesti tapahtumien kronologian osalta; näyttää siltä, että Pekkola on sekoittanut keskenään 29.1. ja 5.2. järjestetyt kokoukset. Olen ottanut Rahusen tekstistä vain muutamia Pekkolalta periytyviä yksityiskohtia ja käyttänyt ensisijaisena lähteenä aina kokouspöytäkirjoja. Tästä syystä minun ja Rahusen tekstit eivät anna aivan yhteneväistä kuvaa tapahtumien kulusta.


(Katkelma kirjasta Sakari Ylivuori: Sibeliuksen lampaanviulu, tarinoita nuottien takaa. Gummerus 2015)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ovatko kuorokorokkeet soveliaita kirkossa?

Oletko sinäkin aina laulanut Savolaisen laulun väärin?

Miksi Albert Edelfelt maalasi erilaisia pianoja?