Otto Anderssonin ajatuksia kansallissosialistisen Suomen kielipolitiikasta

Kun käynnissä oleva suursota lopulta päättyy Saksan voittoon ja bolsevismin murskaamiseen, miten pystytään varmistamaan se, että sodanjälkeinen kansallissosialistinen Suomi on edelleen kaksikielinen? Tai sama asia hieman toisin sanoin: miten on mahdollista yhdistää lähtökohtaisesti niinkin vastakkaiset asiat kuin vähemmistöidentiteetti ja kansallissosialismi? Miten vähemmistöön kuuluva voi kannattaa kansallissosialismia?

Tätä kysymystä pohti Åbo Akademin musiikkitieteen ja kansanrunouden professori Otto Andersson vuonna 1943. Pohdintansa hän muotoili esitelmäksi, jonka hän piti Helsingissä 12.3.1943, Turussa 10.4.1943 ja Vaasassa 16.4.1943. Yleisönä oli Svenska Tysklandsvänner i Finland -yhdistyksen jäsenet. Suuremmalle yleisölle esitelmä ilmestyi vielä samana vuonna Anderssonin itsensä pyörittämän Förlaget Bro -kustantamon painattamana kirjasena, jonka otsikko kaikessa napakkuudessaan kuuluu Språk- och personlighetsprincipen i den nationalsocialistiska statstanken, reflexioner och jämförelser.

Kirjanen on ehdottomasti yksi hämmentävimmistä ja samalla yksi vastenmielisimmistä teksteistä, mitä olen koskaan lukenut. Kahdenkymmen sivun ajan professori Andersson käsittelee lähiluvun keinoin Adolf Hitlerin Mein Kampf -kirjaa ja löytää sieltä uskonvahvuuden, jonka mukaan kansallissosialismi ei automaattisesti tarkoittaisi Suomen pakkosuomenkielistämistä. Uskonvahvuus löytyy muun muassa Mein Kampfin sivulta 345, jossa Hitler yksiselitteisesti kirjoittaa, ettei kansallisuus eli rotu sijaitse kielessä vaan veressä.

Hitler selittää tässä kohtaa, kuinka jonkin alemman kansan saksalaistaminen ei onnistu vaihtamalla saksa kyseisen kansan kieleksi, vaan saksalaistaminen pitäisi tehdä vaihtamalla alemman kansan veri saksalaiseksi, mikä ei kuitenkaan ole mahdollista, sillä risteytyminen hänen mukaansa johtaa aina vain saksalaisuuden rappioon: kun saksalaisuuteen liitetään alempaa verta, on lopputulos sekoitus, joka on alkuperäistä saksalaisuutta alempana. Anderssonin lainaaman Hitlerin mukaan on uskomaton ajatusvirhe, että mustasta (alkutekstissä n-sana) tai kiinalaisesta tulisi saksalainen vain sillä, että tämä oppisi saksaa ja olisi vastaisuudessa valmis puhumaan vain saksaa ja äänestämään saksalaista puoluetta.

Niin hämmentävältä kuin se tuntuukin, tähän Mein Kampfin kohtaan Andersson tarrautuu suomalaisena mahdollisuutena. Tässä Hitlerin muotoilussa Andersson näkee perusteen Suomen kaksikielisyyden säilymiseen myös kansallissosialismin vallitessa. Jos Hitlerin mukaan kieli ei ole merkittävä muuttuja kansallisuutta määriteltäessä, hänen tehtäväkseen jää todistaa, että Suomen kansan yhtenäinen veri koostuu kahden kieliryhmän jäsenistä. Ja tämän hän tekee pitkästi monipolvisesti vetoamalla niin etäisempään historiaan kuin parin vuoden takaisen Talvisodan tapahtumiin. Tukea Andersson hakee myös Lapuan liikkeen keulakuvalta Vihtori Kosolalta, joka kuuluisasti muotoili, että Suomen pellot eivät kysy, mitä kieltä kyntäjä puhuu. Tästä Andersson tekee oman muunnoksensa: Suomen maaperä ei kysy, vuotaako sen puolesta suomen- vai ruotsinkielinen veri. Kiinnostavaa on, että Andersson muistaa myös muistuttaa, että kansallissosialistinen ajattelu ylipäätään tunne käsitettä enemmistöpäätös, joten enemmistö-vähemmistö-aspektilla ei ole vastaavaa merkitystä; päätöksiä tekevät asioista vastaavat henkilöt (tässä Andersson viittaa Mein Kampfin sivulle 398).

Itselleni oli vähän yllättävää, miten henkilökohtainen Anderssonin kirjoitus on. Tekstin kuluessa hän tulee kertoneeksi, kuinka hänen oli aluksi hankalaa suhtautua kansallissosialismiin sen nimen sisältämän sosialismiosan takia, sillä luuli sen tarkoittavan, että kyseessä oli massaliike vailla yksilönvapauksia – vähän kuin marxilaisuus. Hän kertoo kuitenkin tunteneensa vetoa kansallissosialismiin jo varhain, koska ymmärsi sen olevan Saksan ainoa pelastus. Itse asiassa Andersson korostaa heti tekstinsä alussa tietämättömyyden roolia kansallissosialismin vastustamisessa. Hänen mukaansa monella on kieltämättä varsin negatiivinen käsitys kansallissosialismin sisällöstä ja moni tuomitsee Saksan nykyjohdon. Tämä johtuu hänen mukaansa kuitenkin vain siitä, että ne, jotka tuomitsevat kansallissosialismin, eivät tunne tarpeeksi hyvin, jos lainkaan, kansallissosialismin oikeaa sisältöä (sen perusteita, rakennetta ja välttämättömyyttä saksalaisille).

***

Tämän tekstin kirjoittaminen on varsin epämiellyttävää, sillä Otto Andersson oli kerrassaan erinomainen tutkija. Hänen työnsä jo pelkästään Suomen musiikinhistorian parissa oli uraauurtavaa ja julkaisunsa erittäin korkeatasoisia, edelleen alansa klassikoita. Tuntuu epämiellyttävältä ja epäreilulta tonkia sota-ajan vaikeissa poikkeusoloissa kirjoitettuja tekstejä – yllä mainittu kielipoliittinen manifesti ei ole ainoa – mutta koen, että niitä ei kuitenkaan voida lakaista maton alle siten kuin professori Anderssonista kirjoitettu elämäkerta Farbror Otto, över bygden skiner sol (2018) tekee. Elämäkerturi kirjoittaa esimerkiksi sivulla 188, että ei ole mitään todisteita, että Andersson olisi ollut aktiivinen missään poliittisessa organisaatiossa tai että hänellä olisi ollut yhteyksiä natsi-Saksaan.

On totta, että Andersson ihaili saksalaista kulttuuria ja vastusti bolsevismia, ja on yhtä totta, että tämä ei automaattisesti tarkoita kansallissosialismin kannattamista. Mutta Anderssonin (ja monen muun) kohdalla Saksan ihailu ja kommunisminvastaisuus muuttuivat sodan aikana luontevasti myönteisyydeksi kansallissosialismia kohtaan, mikä paistaa kirkkaasti myös kielimanifestin sivuilta. On myös muistettava, että Svenska Tysklandsvänner i Finland -järjestö, jolle Andersson esitelmänsä piti ja jonka piirissä hän toimi aktiivisesti, ei ollut vain saksalaismielinen vaan kansallissosialistinen. Tästä on myös aikalaistodistus, nimittäin professori Sven Lindmanin kuvaus järjestön toiminnasta. Järjestön takana olivat Samfundet Folkgemenskap -ryhmän puuhamiehet, jotka syksyllä 1941 julkaisivat ohjelmajulistuksensa Hufvudstadsbladetissa. Siinä todettiin: ”Suomen ruotsalaiset tervehtivät tulevaa uudistusta tässä osassa Eurooppaa ilolla ja täydellä luottamuksella Saksan rodullisen veljeskansan voimaan ja kaukokatseisuuteen.” Yksi allekirjoittajista oli Otto Andersson. Järjestöstä voi lukea lisää kirjoista Suomalaiset fasisti, mustan sarastuksen airuet (Silvennoinen, Tikka, Roselius) ja Führerns trogna följeslagare. Den finländska nazismen 1932–1944 (Ekberg).

Andersson-elämäkerta on mielestäni malliesimerkki siitä, miten vaikeita asioita ei tule käsitellä: niitä ei voi vain lakaista maton alle ja selittää mustaa valkoiseksi. Tämä ei kuitenkaan muuta sitä, että Andersson oli erinomainen tutkija ja Suomen musiikinhistorian merkkihenkilö.

(olen arvostellut elämäkerran Hufvudstadsbladetiin, siinä vaiheessa en tuntenut kielimanifestia, joten tämä teksti toimikoon eräänlaisena lisänä aiemmalle arvostelulleni)