Ture Rangströmin Havet sjunger Suomessa eli ajatelma germaanis-gallialaisesta akselista

Alussa on patarummun jylhää jyminää. Vähitellen jyminän seasta erottuu karu ja väreilevä sointu. Soinnun karuus johtuu siitä, että sointu ei ole kolmisointu vaan avokvintti, eli osa orkesterista soittaa as- ja osa es-säveltä; soinnun väreilevyys johtuu puolestaan siitä, että kaikki soittajat trillaavat eli soittavat nopeasti kahta vierekkäistä säveltä, eli mukana soinnussa ovat myös sävelet a ja e. Karu ja väreilevä ääni kasvaa, tekee pienen melodisen kaarroksen trillaavissa rinnakkaiskvinteissä ja hiipuu sitten pois. Jäljelle jää vain patarummun kumea jylinä. Pian tulee uusi aalto, hieman edellistä pitempi, mutta myös se hiipuu lopulta patarummun jylinäksi.

Näin alkaa ruotsalaisen Ture Rangströmin sinfoninen runo Havet sjunger, jonka hän sai valmiiksi vuonna 1913. Alussa kuvaamani kaksi ensimmäistä väreilevää aaltoa kestävät vain reilun minuutin, mutta ne määrittelevät kaiken sen, mitä musiikissa seuraavien 15 minuutin aikana tapahtuu. Jopa teoksen kokonaisrakenne (kolmen jakson tonaaliset keskukset ovat As–C–As) on heijastuma ensimmäisten aaltojen sisältämästä melodisesta elementistä. Suosittelen tutustumaan teokseen esimerkiksi Ruotsin Radio-orkesterin esityksenä, jonka voi kuunnella täältä.

Rangströmin teos kuultiin Helsingissä jo heti tuoreeltaan, sillä Armas Järnefelt johti sen sinfoniakonsertissa 3.2.1914 eli jo teoksen valmistumista seuraavana vuonna. Havet sjunger – tai Meren laulu kuten se suomenkielisiin käsiohjelmiin kirjoitettiin – oli uudenaikaisinta musiikkia, mitä kaupungin sinfoniakonserteissa oli todennäköisesti kuultu. Rangströmin merikuvaus ei nimittäin perustunut perinteisille kolmisoinnuille tai perinteisille tonaalisille sointukuluille, eikä siinä ollut edes melodiaa sanan perinteisessä merkityksessä. Näiden sijaan Rangström nautiskeli erilaisilla harmonisilla tilanteilla, erinopeuksisilla trilleillä ja muilla sivusävelillä sekä terssisuhteisilla sointukuluilla.

Rangströmin sävellystekniikan uudenaikaisuus kuvastui kiinnostavalla tavalla siinä, miten kriitikot käsittelivät teosta konsertin jälkeisissä sanomalehtiarvosteluissaan. Säveltäjä-kriitikko Otto Kotilainen kirjoitti teoksesta esimerkiksi näin:

”Meren laulu” on yhtä omituinen ja wapaa muodolleen kuin ensikuulemalta waikeatajuinen sisällölleen. Säwellyksessä on siihen määrin runsaasti soitin-maalia, että se pyrkii peittämään ja tukehuttamaan ne wähätkin meloodiset pyrinnöt, joita siinä tuntuu olewan. Kokonaisuudessaan tekee se jonkinlaisen, kirjawan säwelfreskon waikutuksen.

Vaikka Kotilainen kirjoittikin Rangströmin teoksesta arvostavasti, on kiinnostavaa, kuinka hänelle teoksen uudenlaiset ominaisuudet olivat jotain, mikä pyrki ”peittämään ja tukehuttamaan” musiikin varsinaisen sisällön eli sen ”meloodiset pyrinnöt”. Kotilainen ei arvostelussaan varsinaisesti kuvaa sitä, mihin teos perustuu, vaan sitä, mitä teoksesta hänen kokemuksensa mukaan tuntuu puuttuvan.

Toinen säveltäjä-kriitikko Erik Furuhjelm kuunteli teosta selvästi hyvin samanlaisin korvin:

Rangström näyttää teoksessaan olevan ennen kaikkea temperamentikas koloristi ja impressionisti, ei niinkään kekseliäs sävelrunoilija, jolla on kyky antaa materiaalilleen plastisen merkityksellisen hahmon. Sävellyksen aihe ei kylläkään ehdottomasti vaadi viimeksi mainittuja kvaliteetteja, mutta olisi[n] kuitenkin mielellään kuullut, kuinka rikkaampi motiivinen materiaali kietoutuu kuvaukseen ja luovuttaa sille syvempää symbolista sisältöä. Mutta tunnelmaköyhä sävellys ei missään määrin ole.

Käännös oma, alkukielinen teksti: ”Rangström visar sig i sitt verk vara i främsta rummet en temperamentfull kolorist och impressionist, icke i samma mån en tonskald med stark uppfinning och förmåga att ge sitt stoff en plastiskt betydande utformning. Ämnet för kompositionen betingar visserligen icke ovillkorligen dessa sistnämnda kvaliteter, men man hade ändå gärna hört ett rikare motivmaterial infläta sig i skildringen och sålunda förläna denna en djupare symbolisk innebörd. Men stämningsfattig är kompositionen ingalunda.”

Furuhjelm toisin sanoen epäilee, että teoksesta puuttuva melodisuus on suora osoitus Rangströmin säveltäjäluonteen viallisuudesta: tältä puuttuu kyky tehdä merkityksellisiä melodiahahmoja, joissa musiikin arvokas, syvempi merkitys piilee. Tämän vuoksi lopputuloksena kuullaan sisällötöntä vaikkei tunnelmaköyhää värimusiikkia.

Karl Waseniuksen arvostelun yleissävy on puolestaan paljon nuivempi kuin Kotilaisen ja Furuhjelmin, mutta arvostelun varsinainen sisältö vastaa siitä huolimatta melko tarkalleen kahden edellisen kriitikon ajatusketjua:

Ture Rangströmin ”Meren laululla” kvinttikulkuihin pohjautuvana meren kuvauksena on toki tiettyä foneettista mielenkiintoa sen ilmentäessä tuulen käyntiä kuohuvien vesisyvyyksien yllä. Mutta taideteoksena ei kappaleella ole paljon annettavaa. Pikemminkin se näyttäytyy kiitettävänä soitinnus- ja väriharjoitelmana.

Käännös oma, alkukielinen teksti: ”Ture Rangströms ”Hafvet sjunger” med dess på kvintgångar baserade marina skildring är ju af ett visst fonetiskt intresse med sitt återgifvande af vindens gång öfver upprörda vattenvidder. Men som konstverk säger stycket ej synnerligen mycket. Det gör sig då snarare gällande som en erkännansvärd instrumentations- och färgstudie.”

***

Säveltäjä Juhani Nuorvala jäsentää 1900-luvun musiikkia eräässä oppimateriaalissa seuraavalla tavalla:

Amerikkalainen minimalisti Steve Reich sanoi kerran: ”1900-luvun musiikissa on kaksi tietä, Wagnerin ja Debussyn, ja minä kuljen Debussyn tietä”. Tällä Reich tarkoitti ennen kaikkea harmoniaa. ”Wagnerin tie” eli germaaninen linja johti täyskromaattiseen atonaalisuuteen, kun taas ”Debussyn tie” eli gallialainen linja vei laajennettuun tonaalisuuteen, jossa sointujen sensuellius on itseisarvo.

Soivaan hetkeen tai pintaan uppoutuminen ja värien aistinautinnot ovat gallialaista ajattelua, kun taas kehittely, sinfoniset draamat ja syvyyspsykologinen Angst germaanista. Ne 1900-luvun säveltäjät, jotka tavoittelevat kauneutta välineinään sointiväri, harmonia ja tekstuuri, edustavat kansallisuudestaan riippumatta gallialaista henkeä.

Tämä jako näkyy hyvin Rangströmin Havet sjunger -teoksen Suomesta saamissa arvosteluissa. Rangströmin ”gallialainen henki” nähtiin Suomessa vuonna 1914 sinällään ihan kivana värileikkinä tai kiitettävän arvoisena väriharjoituksena, mutta taiteeksi isolla t:llä siitä ei ollut: Suomessa kansallisromanttisena aikana arvokkaaksi koettu taide oli Nuorvalan termejä käyttääkseni vain ja ainoastaan germaanisen linjan taidetta – eikä tämä ajattelu ole Suomesta mihinkään varsinaisesti kadonnut, voisi joku sanoa.

Rangströmin gallialaisuus on kuitenkin puhtaasti henkistä ja esteettistä laatua eikä perustu maantieteeseen, sillä aivan kuten suomalaiset aikalaiskollegansakin, Rangström kävi hakemassa oppinsa Berliinistä – ei Pariisista, jonne seuraava säveltäjäsukupolvi yleisemmin oppimatkansa suuntasi. Itse asiassa varsin kiinnostava lisäyhteys Rangströmin ja suomalaiskollegojen välillä muodostuu siitä, että Rangströmin oppi-isänä Berliinissä oli italialaissyntyinen Ferruccio Busoni, jolla oli myös suoranainen vaikutus suomalaiseen musiikkikulttuuriin – myös sen germaaniseen sinfoniahaaran suurimpaan ilmentymään eli itseensä Sibeliukseen.

Samalla tavalla kuin Sibeliuksen katsotaan germaanisten sinfoniasilmälasien läpi ilmentävän jotain kaikkein suomalaisinta, on ruotsalaisessa diskurssissa Rangströmin musiikin katsottu edustavan kaikkein syväruotsalaisinta maskuliinisuutta. Tämä näkyy esimerkiksi tekstissä, joka julkaistiin säveltäjän 50-vuotissyntymäpäivänä vuonna 1934:

Rangström on laulaja – ja periruotsalainen sellainen. Tässä ei nyt tarkemmin käsitellä sitä, kuinka hän ensimmäisille ja myöhemmille orkesterirunoille tyypillisessä tummassa ja molliväritteisessä sävelkielessään loi ruotsalaisen säveltaiteen omaleimaisen ja miehekkään tyylin, kuinka hän musiikissaan antoi jotain siitä Ruotsista, joka ei ole vain aurinkoista idylliä ja lempeitä lehtoniittyjä vaan myös karua graniittia, harmaakiveä, turpeenpeittämiä torppia ja pahkuraisia, tuulenkäkkäröimiä honkia. Ja voimakkaasti myrskyävää, syksynpiiskaamaa merta.

Käännös omani. Alkukielinen teksti (William Seymer: ‘Ture Rangström 50 år’, Vår Sång No. 9 (syyskuu 1934), 214. ”Rangström är sångare – och en ursvensk sådan. Här skall ej närmare ingås på hur han i sina första och senare orkesterdikter med det typiskt mörka och mollmärkta tonspråket skapade en svensk tonkonst egenartad och manlig stil, hur han i sin musik gav något av det Sverige, som ej enbart är solig idyll och mjuka lövängar utan också karg granit, gråsten, torvtäckta torp och knotiga, vindvresiga furor. Och starkt stormande, höstpiskat hav.”

Säveltäjän germaanisesta koulutuksesta huolimatta Rangströmin Havet sjunger oli suomalaisille liian gallialainen eli liian väriorientoitunut. Oikeastaan ainoa konsertista kirjoittanut arvostelija, joka malttoi olla peilaamatta Rangströmin teosta vasten suomalaisgermaanista traditiota ja joka siis arvosteli teosta sen omista lähtökohdista käsin, oli Uuteen Suomettareen kirjoittanut säveltäjä Leevi Madetoja. Tämä on toki ymmärrettävää, sillä germaanis-gallialais-akselilla Madetoja itse asettuukin luontevasti akselin länsisiipeen, olihan hän itse käynyt opiskelemassa Pariisissa.

Madetoja näki Rangströmin teoksessa suuria ansioita, ja hän päätti arvostelunsa ennustukseen, jonka mukaan Rangström yhdessä maanmiehensä Natanael Bergin kanssa tulisivat ”vielä johtamaan ruotsalaisen sinfonisen musiikin uusille urille”. Nyt puheena olevasta teoksesta Madetoja kirjoitti:

Rangströmin ”Meren laulu” on väritykseltään loistelias ja luonteenomainen sävelmaalaus, joka osoittaa tekijällään olevan jo pitkälle kehittyneen kirjoitustaidon, ainakin orkestraalisessa suhteessa.

***

Rangströmin Havet sjunger -teoksesta ei oikein voi kirjoittaa ilman vertailua Sibeliuksen kuuluisimpaan merikuvaukseen eli Aallottariin, sillä ne ovat niin läheisiä sekä aiheensa että sävellysajankohtansa vuoksi. Sibelius sai Aallottarensa valmiiksi vain muutamaa kuukautta myöhemmin kuin Havet sjunger ensiesitettiin Helsingissä. Sibeliuksen päiväkirjan perusteella hän ei tosin ollut konsertissa Rangströmin teosta kuuntelemassa, mutta luki kyllä konserttiin liittyneet arvostelut.

Suomalaisessa diskurssissa Aallottaria on usein kuvattu impressionistisena – eli Nuorvalan termein gallialaishenkisenä – teoksena. Kuitenkin jos Sibeliuksen Aallottaret ja Rangströmin Havet sjunger asetetaan samalle germaanis-gallialaiselle akselille, Allottaret asettuu monta pykälää lähemmäksi akselin itälaitaa. Aallotarten sävelkieli, sen tonaalinen rakenne ja draaman kaarros ovat kaikki ankkuroituneet tiiviisti klassisromanttiseen germaaniseen perinteeseen.

Itse pidän merkittävimpänä erona Sibeliuksen ja Rangströmin meriteosten välillä niiden suhdetta kuvattavaan asiaan. Kuvauksen kohteena olevan meren roolin erilaisuus käy ilmi jo teosten otsikoista: Rangströmillä ”havet sjunger”, eli meri on se, joka laulaa, kun taas Sibeliuksella meri on myyttisten merenneitojen temmellyskenttä – samalla tavalla, kun Tapiolassa metsä on näyttämö, jolla myyttinen jumalolentoa esiintyy. 

Rangströmin teosta Helsingin konsertin jälkeen arvostanut Leevi Madetoja toimikoon yhteytenä näiden kahden meriteoksen välillä, sillä Madetoja sai yhtenä ensimmäisistä suomalaisista Sibeliuksen partituurin luettavakseen. Lukukokemuksestaan hän kirjoitti artikkelin Uuteen Suomettareen, jossa hän kuvaili teoksen alkua:

Pian sukeltautuu sävelhämystä esille suloinen huilu-aihe, notkeasti kaareillen – meren neito se siinä kohottaa laineista kostean kimaltelevia, sulavia muotojaan, kuunnellen meren ikuista laulua.

Rangströmin meren laulu ei tarvitse merenneitoja kuulijoikseen, mikä ei tokikaan tarkoita, että Rangströmin kuvaus olisi vailla subjektia. Todellisen impressionistin tapaan Rangströmin teoksen varsinaisena sisältönä on hänen oma kokemuksensa ja vaikutelmansa meren laulusta. Säveltäjä itse kuvasi sävellystensä luontosuhdetta myöhemmin:

Sävelet muuttuvat kokemuksiksemme. En voi laulaa ylistyslaulua metsälle tai lähteelle tai merelle ilman, että omasta – tietoisesta tai tiedostamattomasta – ymmärryksestäni, mikä metsä, lähde tai meri on, tulee sävelille ratkaiseva.

Käännös omani. Alkukielinen: ”Tonen blir vår upplevelse. Jag kan inte besjunga en skog eller källa eller ett hav utan att min egen uppfattning – medveten eller omedveten – av vad som är skog, källa eller hav blir avgörande för tonen.”