Apinamusiikkia ja paskarunoutta, sanoi Martin Luther




Ei voi kuin ihailla sitä, miten korkealle Martin Luther asetti musiikillisen riman suunnitellessaan kansankielistä messua. Luther kavahti vanhojen melodioiden päälle tehtyjä suoria käännöksiä, siis sellaisia uudissanoituksia, joissa uusi teksti tuntui lähinnä päälleliimatulta elementiltä. Lutherin mielestä laulukielen vaihtumisen tuli nimittäin heijastua myös itse musiikkiin. Vuonna 1525 Luther muotoili ajatuksensa aiheen tiimoilta seuraavalla tavalla:
 
Minä todella haluaisin, että meillä olisi nykyään saksalainen messu, ja olenkin parhaillaan sellaista työstämässä, mutta haluan sen olevan läpikotaisin saksalainen […] Niin tekstin kuin nuottien, painotuksen, melodian ja eleytyksen täytyy virrata äidinkielen oikeasta puheesta ja sävelkuluista, muuten kaikki on vain jäljittelyä, jotain sellaista mitä apinat tekevät.

Lutherin musiikkiajatuksia lukiessani en voi olla pohtimatta, mitä hän lausuisi nähdessään kahden kuuluisimman laulutekstinsä suomenkieliset muodot: niin Jumala ompi linnamme kuin Enkeli taivaan lausui näin alkavat ilmiöllä, jossa kohotahtinen tasajakoinen musiikki on sanoitettu kolmitavuisella sanalla. Lopputuloksena on laulun painotus: juMAla ompi ja enKEli taivaan. Kummassakaan tapauksessa teksti–musiikki-suhteen ei varsinaisesti voi nähdä virtaavan luonnollisesti suomen kielen oikeasta puheesta ja sävelkuluista. Hmm, eikö tämä ole juuri sellaista apinamusiikkia, jota Luther halusi välttää, tekisi mieleni kysyä. Tällainen painotus on kerrassaan kaVAla, kauheA!

Miten Luther kunnianhimoisen ajatuksensa sitten toteutti? Hänen omassa saksankielisessä messussaan, jonka tekemiseen hän myös yllä olevassa sitaatissa viittaa, on teksti–musiikki-suhteessa kielen painotuksen lisäksi myös kiinnostava kerronnallinen aspekti. Vuonna 1526 julkaistussa messussa evankeliumi oli nimittäin tarkoitus resitoida, ei lukea kuten myöhemmin tuli käytännöksi. Lutherin messu asetti papin työmuistille melkoiset vaatimukset, sillä resitointi tapahtui käyttämällä kolmea eri melodiastoa riippuen aina siitä, kuka oli äänessä. Lutherin messusa oli erikseen kertojaääni (eli Regule), henkilöääni (Vox personarum) ja Jeesuksen ääni (Vox Christi).

Käytännössä tämä tarkoitti esimerkiksi sitä, että jos persoonaton kertojaääni sanoi ”Sitten Jeesus tuli opetuslasten kanssa…”, pappi aloitti laulunsa korkealta c-säveleltä ja laskeutui resitoimaan a-sävelelle tehden tekstin välimerkeille tultaessa jokaiselle merkille erikseen määrätyn melodisen kuvion. Jos resitoija toisti jonkun henkilön – joka ei ole Jeesus – sanoja, hän resitoi samalla a-sävelellä mutta ilman aloittavaa c-säveltä sekä käyttäen nyt eri välimerkkikuvioita. Ja jos äänessä oli Jeesus, pappi resitoi matalammalta eli f-sävelellä käyttäen kolmannenlaisia välimerkkimelodioita. Tämä varhainen luterilainen evankeliumin resitoimiskäytäntö muuten heijastuu esimerkiksi Bachin passioissa, joissa Jeesus on basso ja evankelista tenori.

Toinen kiinnostava aspekti Lutherin musiikkisuhteessa on se, millä innokkuudella hän yritti ylläpitää vanhoja, reformaatiota edeltävältä ajalta periytyviä musiikki-instituutioita niiden musiikillisen tason takia. Esimerkiksi maaliskuun 20. päivänä 1541 Luther kirjoitti Saksin vaaliruhtinas Juhana Fredrikille:

Kerran oli aika, jolloin meillä, kuten kaikilla muillakin, oli saatavilla sellaisia, jotka lauloivat paavinvallan alla. Nyt, kun on tullut aika, jolloin meidän tulee itse kouluttaa omat laulajamme, me emme pysty siihen.

Kirjeen taustalla oli Lutherin halu perustaa Wittenbergiin musiikin professuuri, jota hän toivoi vaaliruhtinaan rahoittavan. Professorikin oli Lutherilla jo valmiiksi katsottuna: Sixt Dietrich (1494–1548), joka pyrki yhdistämään protestanttiseen musiikkiin hollantilaisen polyfonian piirteitä. Lutherin Josquin-fanituksen pohjalta professorivalinta oli varsin ymmärrettävä.

Samanlaista aktiivisuutta vaaliruhtinaan suuntaan Luther oli osoittanut jo aiemmin, kun Juhana Fredrikin edeltäjä, Juhana Horjumaton oli lakkauttanut Wittenbergin ammattikirkkokuoron. Luther vetosi kirjeitse ruhtinasta pyörtämään päätöksensä ja ehdotti, että vaaliruhtinas voisi käyttää kuoron rahoitukseen luostareilta takavarikoitua varallisuutta:

Lopuksi, armollisin Herrani, pyydän vielä kerran, että teidän ruhtinaallinen armonne ei antaisi kantoriumin hävitä kokonaan, erityisesti koska sen nykyiset jäsenet ovat erityiskoulutettuja tuollaiseen työhön, heidän taitonsa on prinssien ja herrasmiesten tuen arvoista, paljon enemmän kuin muut velvoitteet ja projektit, jotka eivät ole niin tarpeellisia. […] näitä ihmisiä voi tukea käyttämällä luostarien omaisuutta. Jumala pitäisi tämänlaista uudelleenjärjestelyä mieluisana.

Luther toki ymmärsi, etteivät kaikki suhtautuneet musiikkiin samalla intohimolla kuin hän itse. Hänen suhtautumisensa näihin ihmisiin oli mitä käytännöllisin: Lutherin mielestä he, jotka eivät nauttineet musiikista ja ymmärtäneet vaatia siltä laatua, ansaitsivat juuri niin huonoa musiikkia kuin mitä saivat. Tai kuten Luther kirjoitti Rhausin Symphoniae iucundae -teoksen esipuheessa (1538):

Mutta he, joihin musiikilla ei ole vaikutusta, jäävät totisesti kokonaan paitsi muusain vaikutuksesta ja ansaitsevatkin saada kuulla vain paskarunoutta [merdipoetam] ja sikojen musiikkia.

****

Yllä olevan tekstin inspiraation lähteenä on Uppsalan yliopiston musiikkitieteen professori Mattias Lundbergin uunituore, vuodenvaihteessa julkaistu kirja Martin Luthers egna toner och ord om musik (Artos & Norma), jossa hän käy läpi, mitä nykytutkimus Lutherin musiikkisuhteesta tietää. Kirjan toisessa osassa on ruotsinnoksina Lutherin omia musiikkia käsitteleviä tekstejä. Kirja on kirjoitettu yleistajuiseen tyyliin, joten lukijalta ei vaadita teologisia tai musiikkitieteellisiä ennakkotietoja. Suosittelen!

Kaikki ylläolevat sitaatit ovat omia käännöksiäni Lundbergin ruotsinnoksista (ei siis alkukielestä).


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ovatko kuorokorokkeet soveliaita kirkossa?

Oletko sinäkin aina laulanut Savolaisen laulun väärin?

Miksi Albert Edelfelt maalasi erilaisia pianoja?