Unohdetut laulut kertovat muuttuvasta maailmasta

(teksti julkaistu Sulasol-lehden numerossa 4/2017, s. 27; voit lukea näköispainoksen tästä)

Pengoin Helsingin kirjamessujen antikvariaattiosastolla erästä risaista laatikkoa, kun käteeni sattumalta osui vaatimattoman näköinen vihkonen. Vaatimattomasta ulkonäöstään huolimatta vihkonen vaikutti sen verran kiinnostavalta, että ostin sen mukaani. Minun ei ole tarvinnut katua ostopäätöstä, siksi kiinnostavaksi vihkosen sisältö osoittautui.

Vihko on nimeltään Sikermä lauluja sekakuorolle, ja sen ovat kustantaneet yhteisesti Kouvolan Laulu ry ja Kouvolan kirkkokuoro ry. Se ilmestyi painosta keväällä 1955. Vihko koostuu näitä kahta julkaisusta vastannutta kuoroa johtaneen kanttori Vilho Oksan sekakuorosävellyksistä sekä yhdestä hänen sekakuorosovituksestaan.

Vihon sisäkanteen oli painettu säveltäjän itsensä kirjoittama lyhyt saateteksti:

”Johdettuani eräitä vuosikymmeniä kuoroja on tullut yritetyksi myös sävellyksiä, joista muutamia tässä monien lausuttujen toivomusten mukaan toimitetaan painettuna saatavaksi.”

Oksan vaatimattomuus on silmiinpistävää. Säveltäjä tuntuu haluavan korostaa, ettei hän toki itse varsinaisesti pidä laulujaan julkaisemisen arvoisina – kunhan oli vähän yritellyt säveltämistä johtajantoimensa ohessa – mutta koska niin moni oli pyytänyt saada laulaa hänen laulujaan, Oksa oli lopulta taipunut ja luovuttanut laulunsa julkaistaviksi.

Vihkoon valikoituneiden kolmentoista laulun aiheet ovat suurimmaksi osaksi varsin perinteisiä kuorolaulujen aiheita. Vihosta löytyy mm. kaksi joululaulua, kaksi pääsiäisen aikaan liittyvää laulua, isänmaallisia lauluja sekä muutama kotiseutulaulu. Itselleni vihon sykähdyttävin anti löytyy sen keskivaiheilta, jossa Oksa käsittelee kolmen laulun verran varsin vaikeaa aihetta: surevan äidin suhdetta sodassa kaatuneeseen lapseensa.


Nuo kolme laulua (vihon laulut 4–6) käsittelevät aihettaan jokainen eri näkökulmasta. Lauluista ensimmäinen on nimeltään Jäähyväiset sankaripojalle, ja se perustuu Kustavi Lounasheimon runoon. Oksan sävellyksessä vuorottelee kaksi jaksoa, ja kokonaisuus rakentuu muotoon ABABA. Laulun B-jaksoissa mezzosopraanosolisti ottaa äidin roolin ja laulaa eräänlaiset muistosanat sodassa kaatuneelle pojalleen muun kuoron hyräillessä säestystä.

Äiti rakas vielä kerran
Sinut siunaa lepohon.
Hellin käsin nimeen Herran
peittää alle kukkien.

[…]

Nyt on Sulla kaikki hyvin,
vaarat poissa, vajavuus.
Kuulet kuinka soi jo syvin,
kaunein laulu, virsi uus.

Vihon seuraava laulu, Olavi Ketosen runoon perustuva Kaatuneen tervehdys äidille, jatkaa samaa teemaa edellisen laulun kanssa, mutta vaihtaa näkökulman täysin päinvastaiseksi. Oksa käyttää tässäkin laulussa tehokeinoa, jossa runon minä-muotoinen kertojaääni henkilöityy solistiin. Laulussa ”tuonen veen takaa” tenorisolistin äänellä laulava sankarivainaja lohduttaa surevaa äitiään muun kuoron jälleen hyräillessä taustalla.

Kiitos, äiti, vaalinnastas,
jolla poikaas’ hoivailit!
Usein mua murheen lastas’
rukouksin saattelit.

Kolmannessa samaa aihetta käsittelevässä laulussa ei ole solistia, vaikka senkin musiikki perustuu kahteen keskenään erilaiseen materiaaliin. Katri Kuitusen runoon perustuvassa laulussa Vanha äiti Oksa kuvaa mökissään asuvaa yksinäistä vanhusta, joka kyynelsilmin muistelee nyt sankarivainajana haudassa lepäävän poikansa onnellista lapsuutta. C-mollissa kulkevan laulun ne kaksi säkeistöä, jotka kuvaavat pojan nuoruutta, ovat kontrastoivasti Es-duurissa, mutta tekstin palatessa katkeraan nykyhetkeen myös musiikki palaa c-molliin.

Ei nyt enää heitä rinnallansa
tuuditella vanha äiti voi.
Kukkii liljat sankar-haudallansa
tuuli äidinlaulun huminoi.
Sävel kaihoin soi.

On helppo kuvitella, miksi nämä laulut ovat olleet laulajilleen niin tärkeitä, että säveltäjää on kehotettu julkaisemaan ne kaikkien saataville. Sodan jälkeen on epäilemättä ollut suuri tarve lauluille, joiden kautta sekä laulajat että kuulijat ovat voineet käsitellä sodan aiheuttamia traumoja ja omia henkilökohtaisia menetyksiään. Mutta samanaikaisesti on myös helppo kuvitella, miksi nämä laulut ovat jääneet historian lehdille: laulujen tekstit liittyvät tiiviisti omaan aikaansa, ja seuraavilla sukupolvilla on luonnollisestikin uudet huolet, uudet laulunaiheet.

Oksan teosten arvoa ei mielestäni mitenkään himmennä se, että ne eivät koskaan päätyneet kuorojen kantaohjelmistoon tai suomalaisen kuorokirjallisuuden mestariteosten kaanoniin. Oikeastaan päinvastoin: voidaan ajatella, että Oksan laulujen arvo muodostuu siitä, että ne täyttivät oman tärkeän tehtävänsä sodanjälkeisten vuosikymmenten aikana, kun laulajat saivat laulaa surunsa niiden kautta. Laulut eivät onneksi kuitenkaan täysin kadonneet vaan ovat jääneet meille jälkipolville myös eräänlaisiksi kulttuurihistoriallisiksi dokumenteiksi omasta ajastaan. Ne myös muistuttavat siitä, etteivät kaikki sodan laulut ole marsseja ja kutsuja aseisiin.

Ajatus lauluista aikansa peileinä kehittyi mielessäni ajatusleikiksi: minkälainen kertomus syntyisi, jos (kuoro)musiikinhistoria kirjoitettaisiinkin nimenomaan tällaisten unohdettujen laulujen kertomuksena? Minkälaisia ajankuvia nuo laulut loisivat? Tai miltä näyttäisi Suomen historia kuoro-ohjelmistojen kautta tulkittuna?