Ei mennyt niin kuin Strömsössä, Helsingin Sanomat ja Iltalehti!

Arvostetulta brittilehdeltä käsittämätöntä Suomen lyttäämistä: Sibelius ei ole suomalainen, Neuvostoliitto miehitti Suomen kirkui Iltalehden nettisivujen otsikko lauantaina 9.12.2017. Iltalehden juttu perustui käytännössä kokonaan HelsinginSanomien samana aamuna julkaistuun juttuun, joka oli otsikoitu lähes yhtä repäisevästi: Brittitoimittaja riisti Sibeliukselta suomalaisen identiteetin – suomalaiset raivostuivat.

Otsikot viittasivat The Guardianin toimittajan Martin Kettlen kolumniin, joka julkaistiin edellisenä päivänä eli 8.12. Kun luin alkuperäisen kolumnin, olin kovin yllättynyt: brittitoimittaja ei nimittäin kyseisessä kolumnissaan väittänyt Neuvostoliiton miehittäneen Suomen, hän ei väittänyt, ettei Sibelius olisi suomalainen – ja ei, hän ei ylipäätään lytännyt Suomea.

Helsingin Sanomien juttu perustuu yhteen käännösvirheeseen ja pahantahtoiselta vaikuttavaan väärintulkintaan, jotka Iltalehti revittelee sitten ihan omiin sfääreihinsä. Monimutkaista soppaa ei tosin yhtään helpota se, että Kettlen alkuperäinen kolumnikin sisälsi muutaman asiavirheen ja alkuperäisessä muodossaan varsin yliampuvan otsikon. The Guardian tosin vaihtoi saamansa palautteen perusteella kolumnin otsikon, ja Kettle pyysi myöhemmin asiavirheitä anteeksi. Olisiko suomalaisten lehtienkin aika korjata Kettlen kolumnista antamansa täysin väärät ja virheelliset tiedot?

Mitä Kettle todella sanoi

Kettlen kolumnin taustalla oli Lontoossa peräkkäisinä päivinä järjestetyt kaksi sinfoniakonserttia, jotka molemmat oli nimetty Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlakonsertiksi. Esa-Pekka Salonen johti itsenäisyyspäivänä Philharmonia-orkesterin konsertin, ja seuraavana päivänä Sakari Oramo johti BBC Symphony Orchestran konsertin Barbican Centressä.

Kettlen kolumnin ensimmäinen ihmetyksen aihe oli, miksi nämä peräkkäiset konsertit olivat niin kovin samansisältöiset. Molempien ohjelma koostui kokonaisuudessaan Jean Sibeliuksen musiikista. Niissä oli myös sama rakenne: alkuun Finlandia (tosin Oramo johti varhaisemman version eli Suomi Herää), keskellä solistiteos (Salosella viulukonsertto ja Oramolla selloteokset Devotion ja Cantique) ja loppuun vielä sinfoninen numero (Salosella Lemminkäis-sarja ja Oramolla 1. sinfonia).

Kettlen varsinainen ihmetyksen aihe valitussa ohjelmistossa oli, miksi konsertteihin, joiden tarkoitus oli juhlistaa Suomen 100-vuotista itsenäisyyttä, oli valittu vain ja ainoastaan musiikkia, joka on sävelletty ennen kuin Suomi itsenäistyi.

Tämän jälkeen Kettle kontekstualisoi Sibeliuksen brittiläisille lukijoilleen liittäen hänet pääasiassa 1800-lukulaiseen Suomen kansalliseen heräämiseen. Hän myös muistuttaa, että brittiläinen Sibelius-kuva on melko pitkälti kylmän sodan tuote. Tarkalleen ottaen hän kirjoitti tässä kohtaa:

On tarpeen muistaa esimerkiksi se, että 1900-luvun Sibelius-kuva, ikonisten myöhäisten valokuvien ja veistosten ilmentämä graniittinen, uhmakas isänmaallinen pohjolan asukas, oli tietyssä määrin ja ymmärrettävästi kylmän sodan kuva. Kuva, jonka muodosti Suomen vaarallinen etuvartioasema Neuvostoliiton rajalla, ja kansakuntana, johon Puna-armeija hyökkäsi 1940, joka menetti osia alueestaan takaisin Venäjälle yhden sukupolven kuluessa itsenäisyyden saavuttamisesta.

alkukielinen: It is worth remembering, for example, that the 20th-century image of Sibelius, much embodied in iconic late photographs and statues, as a granite, defiant patriotic northerner was to some extent and understandably a cold war image. An image shaped by Finland’s dangerous frontline position on the borders of the Soviet Union, and as a nation invaded by the Red Army in 1940, that lost parts of its territory back to Russia within a generation of independence.

Tässä kohtaa syntyy Helsingin Sanomien käännösvirhe. Helsingin Sanomien mukaan:

Hän [Kettle] antaa myös erheellisesti ymmärtää, että Neuvostoliitto olisi miehittänyt Suomen vuonna 1940.

Helsingin Sanomissa on käännetty Kettlen käyttämä invade-verbi väärin miehittämiseksi, vaikka se todellisuudessa tarkoittaa hyökkäämistä (occupy olisi miehittää). Helsingin Sanomien virheellisestä käännöksestä Iltalehti tekee sitten koko juttunsa otsikon. Toki Kettlelle tulee tässä kohtaa pienoinen virhe, sillä hyökkäys toki alkoi jo vuonna 1939 jatkuen 1940 puolelle. Tämä pieni virhe kalpenee kuitenkin suomalaisen median tulkinnan virheellisyyden rinnalla.

Kettlen kolumnin loppupuoli nostaa esiin Glenda Dawn Gossin Sibelius-elämäkerran A Composer’s Life and the Awakening of Finland (2009). Kirjassa Goss esittelee teoriansa, jonka mukaan Sibeliuksen kuuluisa Ainolan hiljaisuus, joka alkoi joitakin vuosia Suomen itsenäistymisen jälkeen, on selitettävissä nimenomaan Suomen itsenäistymisellä. Kun kansallinen projekti oli saatu valmiiksi, tyrehtyi myös säveltäjän luomisvoima. Gossin teoria ei ole mitenkään yksiselitteisesti hyväksytty tutkijapiireissä, mutta tämä ajatus on Kettlen kolumnin pontimena. Ja tältä pohjalta tulee ymmärrettäväksi hänen kysymyksensä, miksi itsenäisen Suomen 100-vuotisen historian kunniaksi soitetaan vain musiikkia, joka liittyy tiiviisti kansakunnan itsenäisyyttä edeltävään aikakauteen – ei siis suoranaisesti tähän juhlinnan kohteena olevaan aikakauteen. Kettlen kolumnin viimeinen kappale tulee lukea tätä taustaa vasten:

Sibelius oli 52-vuotias, kun Suomesta tuli itsenäinen. Hän asui suurimman osan elämästään Venäjän vallan alla ja sai paljon vaikutteita venäläisestä musiikista, kuten ensimmäinen sinfonia osoittaa. Jokainen tämän viikon kahdessa konsertissa soitetusta nuotista on kirjoitettu tällä aikakaudella. Missä mielessä tarkalleen ottaen tätä musiikkia pitäisi kuvata suomalaisena tai suomalaisuuden perusolemuksena. Itse asiassa, Sibeliuksen viimeisten vuosien kuuluisa pitkä sävellyksellinen hiljaisuus (hän ei säveltänyt käytännössä mitään vuoden 1926 jälkeen ja kuoli vuonna 1957) osuu kokonaisuudessaan Suomen itsenäisyyden aikaan, joka alkoi 1917. Ovatko nämä kaksi sidoksissa keskenään? Kysymykseen ei ole vastausta. Silti, nimenomaan tällä viikolla voidaan varmasti sanoa, että Sibeliuksen Suomi ei ole aivan sama asia kuin Suomen Sibelius.

alkukielinen:Sibelius was 52 when Finland became independent. He lived the majority of his life under Russian rule and was much influenced by Russian music, as the first symphony shows. Every note of the works that were performed in this week’s two concerts was written during this phase of his life. In what precise way should this music therefore be described as Finnish, or as the essence of Finnishness? Indeed, the famously long compositional silence of Sibelius’s late years (he wrote almost nothing after 1926 and died in 1957) falls entirely within the period of Finnish nationhood that began in 1917. Are the two connected? The question is unanswerable. Yet Sibelius’s Finland, one can surely argue in this of all weeks, is not quite the same thing as Finland’s Sibelius.

Tämän kappaleen on Helsingin Sanomat (ja perässä Iltalehti) tulkinnut Sibeliuksen suomalaisen statuksen riistämisenä ja Suomen lyttäämisenä. Mutta tästä ei todellakaan ole kyse, mikä kävisi ilmi, jos toimittajat olisivat lukeneet myös kolumnin aiemmat kappaleet. Toistonkin uhalla korostan vielä, että Kettle liittää Sibeliuksen osaksi Suomen historiaa ennen itsenäisyyttä, osaksi kansallista heräämistä ja sortovuosien itsenäisyystaistelua. Tästä seuraava ihan looginen kysymys on, miksi itsenäisyyden ajanjaksoa ei juhlita itsenäisyyden ajanjakson musiikilla: kuvaako tämä musiikki sitä Suomea, joka on juhlinnan kohteena.

Kettlen päätelmistä voi olla montaa mieltä, enkä itse allekirjoita läheskään kaikkia hänen näkemyksistään, mutta mielestäni lähtökohtaisesti pitäisi ensin yrittää ymmärtää, mitä on sanottu ja kirjoitettu, ja vasta sen jälkeen muodostaa vasta-argumentti. Helsingin Sanomat ja Iltalehti sen sijaan muodostivat Kettlen kolumnista komean ohitulkinnan, mutta sellaisen, jolla Suomi 100 -kiiman jälkilöylyissä sai takuuvarman klikkisaaliin (ja uutinen toki nousi lauantaina HS:n luetuimpien joukkoon).

Kettle sai kolumnista osakseen myös ihan oikeutettua kritiikkiä, sillä hänen tulkintansa ruotsin kielen asemasta ja suomenruotsalaisista meni kauas metsään. Kettlen virhe on siinä mielessä yllättävä, että hänen lähteenään olleessa Glenda Dawn Gossin kirjassa on Suomen kaksikielisyyden historiaa käsitelty erinomaisella tavalla (esimerkiksi sivulta 33 alkaen). Kettle sentään pyysi virhettään anteeksi.

Ironisesti Helsingin Sanomien juttu alkaa lainauksella ”Ei mennyt niin kuin Strömsössä”. Tähän ei voi kuin todeta, että ei tosiaan mennyt.