Suomen musiikinhistorian julmimmat arvostelut

Joskus asetettu tavoite saattaa toteutua hyvin eri tavalla kuin mitä alun perin oli suunniteltu. Tämän sai kokea helsinkiläinen mieskuoro Muntra Musikanter, joka pohti tammikuun alun kokouksessaan, miten viettäisivät alkavaa 20-vuotisjuhlavuottaan, vuotta 1898. Kokouksen lopputulema oli, että kuoro julisti välittömästi alkaneeksi sävellyskilpailun, jonka tulokset julkaistaisiin kuoron syntymäpäivänä eli toukokuun 11. päivänä.  

Kilpailusäännöt olivat varsin väljät, sillä esimerkiksi vaaditun kokoonpanon suhteen ainoa rajoitus oli, että kilpailuteoksen oli sisällettävä mieskuoro. Toisin sanoen säveltäjät voisivat osallistua kilpailuun niin a cappella -biiseillä, pianosäestyksellisillä kappaleilla kuin kokonaisen sinfoniaorkesterin sisältävillä kantaateillakin.

Myös kilpailuteosten laulukieli oli vapaa. Tosin teoksien tekstisisältöön tehtiin säännöissä yksi rajaus. Kilpailun suomenkieliset säännöt muotoilivat rajauksen näin: ”[…] kumminkaan eiwät säweltäjät saisi millään ehdolla kosketella maamme kieliriitaa”. Sama asia ruotsikielisissä säännöissä kuului: ”[…] främst att kompositionerna på intet sätt finge beröra språkdualismen i vårt land”. Osallistujien tasapuolisen kohtelun takaamiseksi partituurit olisi merkittävä nimimerkillä, joten säveltäjän henkilöllisyys paljastuisi arvioitsijoille vasta päätöstenteon jälkeen.

Rajoitus, ettei kieliriitaa saisi käsitellä, oli varmasti aiheellinen, sillä ylioppilaskuoropiireissä kielipoliittinen kiihkeys johti noina vuosina silloin tällöin jopa ihan nujakointiin – esimerkiksi kiivasluontoinen Heikki Klemetti joutui opiskeluaikoinaan kerran putkaan ylioppilaskunnan sisäisen kieliväittelyn eskaloiduttua katutappeluksi. Pentti Virrankoski kuvaa Pohjalaisten osakuntien juhlia noilta vuosilta:

Ylioppilaiden juhlissakin kielitaistelu oli usein voitolla, vaikka yhteishenkeä koetettiin lietsoa isänmaallisin puhein. ’Fennot’ ärsyttivät vastustajia taistelulauluillaan ’Nouse riennä, suomen kieli’ ja ’Herää, Suomi’, mihin ’sveesit’ vastasivat lauluin ’Så stark, du ljusets riddarvakt’ ja ’Hör oss, Svea, moder för oss alla’. Joskus tunteet kuumenivat joukkotappeluun saakka. (Virrankoski 2004, 46)

Kun kuorosävellyskilpailuun lähetetyt teokset toukokuussa arvioitiin, voittotyöksi valikoitui Sandels-niminen kappale mieskuorolle ja orkesterille, jonka oli lähettänyt kilpailuun nimimerkki Homo. Oheisesta kirjekuoresta paljastui, että nimimerkin takana oli Jean Sibelius. Sen verran ylivoimainen Sibeliuksen sävellys palkintolautakunnan mielestä oli, ettei toista palkintoa jaettu lainkaan. Kolmas palkinto annettiin Armas Järnefeltin kuoro-orkesterikantaatille Suomen synty ja neljäs Ernst Fabritiuksen a cappella -laululle Lasna ja nyt. Jakamatta jääneeseen toiseen palkintoon budjetoidut rahat lautakunta jakoi kahtena ylimääräisenä erityispalkintona Karl Flodinille sekä lupaavalle musiikkiopisto-opiskelijalle, Selim Palmgrenille, joka oli osallistunut kilpailuun laululla Drömmen.

Sibeliuksen voittoteos kantaesitetiin maaliskuussa 1900. Konsertti oli siitä kummallinen, että varsinainen teos jäi konsertinjälkeisissä lehtikritiikeissä selvästi sivuosaan. Lehtikritiikit nimittäin keskittyivät lähinnä haukkumaan esiintyneen kuoron heikkoa tasoa. Nya Pressen -lehden pitkä kritiikki, josta seuraavassa on vain katkelma, on varmasti yksi suomalaisen musiikkikritiikin historian julmimmista: (alkuperäistekstin jälkeen oleva suomennos on allekirjoittaneen kääntämä)   

Ack, den är upplöst och död och begrafven, den gamla, på år och ära mättade sångkören M.M.! Den har haft sin tid, då klangen af dess namn fylde länder och städer. Då var den ung, entusiastisk, naiv, gammalidealistisk och full af initiativ och hänförelse. Den gick så långt i förträfflighet, som man gärna kunde begära af en manskör, sammansatt och ledd af amatörer, och den nådde så högt i berömmelse, som väl ingen nordisk kör förr eller senare. Men evigt kunde det ju ej så förbli; andra tider, andra män, andra intressen kommo, och M. M. var klok nog att välja en rask och stolt död för egen hand framför en långsam aftyning utan ära, och den sänkte sitt ungdomsblå standar, och firade med värdighet och pomp sin egen begrafning, och hederliga och berömmande eftermälen fick den, och trofeerna i dess Panteon radades som lysande milstenar på minnenas långa, solbeglänsta väg.

Ja, den är död och upplöst, kören M. M.! Hvad som numera går under det gamla firmanamnet, är en blek skugga blott af det som fördom varit. Och man gör bäst i att ej alls anställa några jämförelser mellan förr och nu, och att ej häller anlägga någon så sträng mättstock på sängprestationerna sädana de nu äro, ty då det nödiga materialet saknas – och måhända den nödiga lusten och ifvern att sjunga v ä l också – så kan väl då resultatet bli annat än ett negativt!

Kören, sådan den uppträdde i går, saknade vackra och fylliga tenorer, mellanstämmorna voro passabla, basen god, men alt för stark och kompakt framträdande i förhållande till de andra stämmorna. Hvad föredraget af de olika sångerna beträffar, saknade detsamma genomgående finhet, charme, precision, detaljerad nyansering, utarbetad frasering, god deklamation – med andra ord alla de viktiga företräden, som man förr i världen var van att beundra hos kören. Det hela gick på gammal prestige och gamla hågkomster; ett och annat lyckades någonlunda, t.ex. föredraget af Järnefelts djupt poetiska ”Wanderers Nachtlied” och – tekniskt, men icke musikaliskt – Sibelius ”Työnsä kumpasellaki”. Men huru slentrianmässigt stökades ej alla de öfviga numrorna undan! De skulle utan tvifvel sjungas oändligt mycket friskare och själfullare af studentsångföreningen Ylioppilaskunnan laulajat och minst lika bra som i går af Akademiska sångföreningen. Och dessa två körer skulle dessutom kunna bjuda på någonting, som kören M.M. nu ej tyktes ega: unga och klingande röster.

***

Ah, se on lakkautettu ja kuollut ja kuopattu, tuo vanha, vuosien ja kunnian kyllästämä laulukuoro M.M.! Sillä on ollut aikansa, jolloin sen nimen kaiku täytti maat ja mannut. Silloin se oli nuori, innokas, naiivi, täynnä menneiden aikojen idealismia, aloitteellisuutta ja intohimoa. Se meni oivallisuudessa niin pitkälle, kuin amatööreistä koostuvalta ja amatöörien johtamalta mieskuorolta nyt voi vaatia, ja se saavutti korkeamman maineen, kuin yksikään pohjoinen kuoro sitä ennen tai jälkeen. Mutta ikuisesti se ei voinut säilyä; muut ajat, muut miehet, muut intressit tulivat, ja M.M. oli tarpeeksi viisas valitakseen mieluummin ripeän ja ylpeän kuoleman oman käden kautta kuin hitaan ja kunniattoman riutumisen, ja se laski nuoruutensa sinisen standaarin, ja juhli arvokkuudella ja prameudella omia hautajaisiaan, ja se sai kunniakkaat ja maineikkaat muistokirjoitukset, ja sen Panteonin voitonmerkit aseteltiin riviin kuin loistavat virstanpylväät muistojen pitkällä, auringonvalaisemalla tiellä.

Kyllä, M.M.-kuoro on kuollut ja lakkautettu! Se, mikä nykyään kulkee sen vanhan toiminimen alla, on vain kalpea varjo siitä mitä ennen on ollut. Ja sitä tekee parhaansa välttääkseen vertailuja menneisyyden ja nykyisyyden välillä, ja pitäytyy rakentamasta liian tiukkaa mittatikkua lauluesityksille sellaisina kuin ne nyt ovat, koska tarvittavan materiaalin puuttuessa – ja kukaties myös h y v i n laulamiseen tarvittavan halun ja kiihkeyden – ei kai lopputulos voi olla muuta kuin negatiivinen!  

Kuorolta, sellaisena kun se eilen esiintyi, puuttui kauniit ja täyteläiset tenorit, väliäänet olivat välttäviä, bassot hyviä, mutta aivan liian voimakkaita ja massiivisia suhteessa muihin stemmoihin. Mitä moninaisten laulujen esitystapaan tulee, kuorolta puuttui läpikäyvä hienovaraisuus, charmi, tarkkuus, yksityiskohtainen nyansointi, työstetty fraseeraus, hyvä deklamaatio – toisin sanoen kaikki tärkeät ominaisuudet, joita aiemmin oli totuttu kuorossa ihailemaan. Kaikki toimi vanhan prestiisin ja vanhojen muistojen varassa; yhtä sun toista myös onnistui joteensakin, kuten Järnefeltin syvän poeettisen ”Wanderers Nachtlied” -laulun esitys ja – teknisesti muttei musikaalisesti – Sibeliuksen ”Työnsä kumpasellaki”. Mutta miten kaavoihinkangistuneesti hoidettiin kaikki muut numerot pois käsistä! Ne laulut esitettäisiin ilman muuta paljon raikkaammin ja sielukkaammin Ylioppilaskunnan Laulajien toimesta ja Akademiska Sångföreningenin toimesta vähintään yhtä hyvin kuin eilen. Ja nämä kaksi kuoroa pystyisivät sitä paitsi tarjoamaan jotain, mitä M.M.-kuoro ei näköjään pysty: nuoria ja sointuvia ääniä.

Aivan yhtä julma oli Uudessa Suomettaressa julkaistu suomenkielinen kritiikki:

Ääriään myöten täytetty sali oli todistuksena siitä, millä mielenkiinnolla tämän kuuluisan köörin esiintymistä oli odotettu. Laulun ystäwät, jotka erityistä nautintoa toiwoen niin lukuisina oliwat kokoontuneet lemmikkejänsä kuulemaan, konsertin päätyttyä warmaan omistiwat jonkun hetken hiljaiselle mietiskelylle, jonka aineena oli maailmallisen kunnian ja loiston katoawaisuus. Tuo 60-miehinen laulukunta kyllä piti kaiken iltaa huolen siitä, että kuulijat saiwat rikkaita aineksia tähän aina hyödylliseen ajatuksen harjoitukseen. Wahinko etteiwät wanhan M.M.-laulukunnan jäsenet jo ole haudassa, sillä muuten he olisiwat olleet tilaisuudessa siellä käännähtämään kauhusta, hawaitessaan miten nuorempi polwi hoitaa perintöänsä. ”Sic transit gloria mundi!”

Lyhyesti: M.M. ei esittänyt eilisessä konsertissaan kaunista kwartettilaulua, pantakoon waatimukset kuinka kohtuullisiksi tahansa. Ylioppilasköörien wiimeiset konsertit owat epäilemättä olleet onnistuneempia kuin M.M:n eilinen esiintyminen. Laulukunnalla on tätä nykyä waan keskinkertaiset ääniwarat, puhtaus on epäiltäwää laatua ja sointuwaisuus puuttui täydellisesti. Tenorista ja wäliäänistä esiintyy tawan takaa häiritseviä äännähdyksiä, jotka kyllä tunnetaan kehittymättömissä kööreissä, mutta jotka owat ehdottomasti kielletyt wähänkin paremmissa. Paitsi tällaisia alkuperäisiä wikoja on köörillä wielä melkein kaikki muut. Esitys on konemaista ja siltä puuttuu kaiken kunnollisen ajatuksen wiwahduskin. Ainoa hywä puoli, mikä lauluseuralla on säilynyt, on rytmillinen tarkkuus, johonka olemme tottuneet kaikissa hra G. Sohlströmin johtamissa konserteissa.

Yllä siteerattujen lehtien lisäksi konsertin kehnoutta päiviteltiin myös Päivälehdessä ja Hufvudstadsbladetissa. Tästä näkökulmasta voidaan konsertin itse asiassa ajatella täyttäneen alkuperäisen tavoitteensa – tosin hyvin eri tavalla kuin mitä kilpailuorganisaatio oli varmasti ajatellut. Sävellyskilpailun yhtenä tarkoituksenahan oli ollut lieventää riitelevien kieliryhmien välistä vastakkainasettelua, ja näin todella tapahtuikin: kuoron konsertin kehnouden haukkuminen toimi pienen, kauniin hetken kieliryhmiä yhdistävänä voimana.

Viitatut tekstit:

Virrankoski, Pentti 2004. Heikki Klemetti: elämäntyö ja henkilökuva. Suomalaisen kirjallisuuden seura.

Lainaukset säännöistä Nya pressen 15.1.1898 ja Uusi Suometar 16.1.1898

Arvostelut: Nya Pressen, Uusi Suometar, Päivälehti ja Hufvudstadsbladet 17.3.1900