Gösta Sundqvist ja Einojuhani Rautavaara ne yhteen soppii

Voisi kuvitella, ettei Einojuhani Rautavaaralla ja Gösta Sundqvistilla ole kovinkaan paljon yhteistä. Toki molemmilla on merkittävä roolinsa suomalaisessa musiikinhistoriassa, mutta siihen ne yhtäläisyydet sitten päällisin puolin tuntuvatkin jäävän. Tästä huolimatta lukiessani Gösta Sundqvistin uunituoretta elämäkertaa (Forss, 2017) huomasin yhä uudelleen ajatuksieni harhailevan Einojuhani Rautavaaran omaelämäkertaan (Rautavaara, 1989). Kirjoissa on nimittäin yllättäviä yhtäläisyyksiä.

Einojuhani Rautavaaran omaelämäkerrallinen Omakuva (1989) on kiinnostavaa luettavaa ensisijaisesti siksi, että Rautavaara on niin perin tietoinen autobiografisen kirjoittamisen luonteesta ja tuo sen esiin kirjansa sivuilla eksplisiittisesti. Hän leikittelee taitavasti sillä, ettei lukija voi lopultakaan olla varma, mikä on tarinan päähenkilön ja sen kirjoittajan välinen suhde: onko kirjan päähenkilö, eli muistojen Rautavaara, todellakin ajatellut niin kuin kirjan kirjoittaja, nyky-Rautavaara, sanoo hänen (eli itsensä) ajatelleen. Vaikka tapahtumat olisivatkin todellisia, kenties kirjan kirjoittaja keksii päähenkilölleen (eli itselleen) motiiveja anakronistisesti?

Tosin kaikki kirjan tapahtumatkaan eivät ole täysin todellisuuden mukaisia. Yksi esimerkki voisi olla kirjan jakso, jossa Rautavaara selittää, kuinka hänen Kaivos-oopperassaan tapahtuva tyylimuutos johtuu siitä, että hän sävelsi sen kolmannen osan myöhemmin kuin kaksi ensimmäistä osaa:

Ensimmäinen tehtävä oli nyt säveltää libretto loppuun. Useampikin analyytikko on huomannut, että siirryttäessä alkunäytöksestä (vuodelta 1957–1958) toisen kautta kolmanteen (vuodelta 1963) siirrytään myös sävellystyylissä asteittain erilaisiin sävyihin. (Rautavaara 1989, 208)

Rautavaara ei vain tunnusta oopperassaan tapahtuvaa tyylimuutosta vaan tekee siitä kerrassaan hyveen selittämällä, että musiikin tyylimuutos on kyseisen oopperan tarinan kontekstissa hyvin perusteltu, koska se kumpuaa tarinan syvimmästä olemuksesta:

Mutta en pidä näitä huomioita negatiivisina. Kaivos on tarina psykologisista prosesseista, kehityksestä ja muutoksista. Se kuvastuu itse musiikin ”tyylillisissä” muutoksissa […] (ibid.)

Rautavaaran kertoma tarina oopperansa synnystä on kiinnostava ja sisäisesti koherentti. Sen ainoa miinus on se pieni yksityiskohta, ettei se pidä paikkansa. Anne Sivuoja-Gunaratnam (1997) tutkiessaan oopperan syntyä totesi, että kolmas osa on mitä todennäköisimmin sävelletty samaan aikaan kuin oopperan muutkin osat. Toisin sanoen kolmannen osan tyylillistä erilaisuutta ei voi selittää sen ajallisella etäisyydellä oopperan muista osista, kuten Rautavaara tekee. Samuli Tiikkaja erittäin laajassa Rautavaara-elämäkerrassaan vahvistaa tämän (2014, 219) viittaamalla teoksen pianopartituuriin, joka on mm. kokonaisuudessaan päivätty valmistuneeksi 1960.

Sillä ei oikeastaan ole autobiografian kontekstissa kauheasti merkitystä, ettei tarina Kaivos-oopperan synnystä lopulta olekaan totta. Yksittäisten anekdoottien totuudellisuuden sijaan on paljon kiinnostavampaa pohtia esimerkiksi sitä, onko Rautavaara muistanut asioiden kulun vahingossa väärin, vai onko hän tietoisesti muuntanut menneitä tapahtumia sellaisiksi, että niillä pystyy perustelemaan oopperan musiikissa tapahtuvan tyylillisen muutoksen. Rautavaarahan itse mainitsee, että asiasta ovat nimeämättömät ”analyytikot” hänelle maininneet, joten ehkä tällainen ulkopuolelta tullut ärsyke on saanut hänet nostamaan asian esiin ja hakemaan motivaatiota teoksensa tyylimuutokselle. On muistettava, että mikään pakkohan hänen ei olisi itsensä kirjoittamassa kirjassa ollut nostaa oopperan tyylimuutosta esille lainkaan.

Menneisyyden muokkaamista tapahtuu omaelämäkerroissa sataprosenttisen varmasti, sillä mitään poliisisarjoista tuttua the truth, the whole truth and nothing but the truth -konseptia ei ole olemassa, kun menneistä tapahtumista rakennetaan koherenttia narratiivia: kertojan pitää tehdä valintoja, mitä kerrotaan, miten kerrotaan ja erityisesti mitä ei kerrota. Rautavaara kuitenkin osoittaa tekevänsä menneisyyden muokkausta narratiivissaan ihan tietoisesti. Kyseisen omaelämäkerran yksi hauskimmista yksityiskohdista on mielestäni tämä:

Ihan varmaa on, että tutkijoiden olisi syytä suurempaan varovaisuuteen tehdessään johtopäätöksiä omistuksista, arvosteluista ja säveltäjien teosesittelyistä. Ne ovat usein täynnä selviä valeita. (Rautavaara, 1989, 201)

Toisin sanoen kirjoittaessaan omaelämäkerrallista tekstiä Rautavaara varoittaa lukijoitaan uskomasta omaelämäkerrallisia lähteitä, sillä ne ovat usein täynnä selviä valeita. Tämän huomautuksen jälkeen ei lukija voi uskoa enää mihinkään, mitä kirjan sivuilla on. Samalla tavalla lukija kokee olevansa – tai ainakin itse koin olevani – Rautavaaran manipulaation kohteena, kun hän välillä muuttaa kerrontaansa viitaten itseensä kolmannessa persoonassa palatakseen kuitenkin pian takaisin taas ensimmäisen persoonan minä-kerrontaan. Uskoakseni tämä on tietoista kirjailijan ja päähenkilön suhteen sekoittamista.

Samanlainen funktio lienee myös kirjan viljelemillä lukuisilla Sartre-viittauksilla. Sartrehan kirjoitti muun muassa:

Ennen kuin sinänsä merkityksetön pikku tapahtuma voidaan kokea seikkailuna, on välttämätöntä ja riittävää – kertoa siitä. Juuri se pettää ihmisiä. Ihminen on aina kertoja. Aina hän kertoo ja kuvailee ja muut kertovat ja kuvailevat hänelle. Kaiken mitä hänelle tapahtuu, hän näkee kertomansa läpi, hän suorastaan pyrkii elämään elämäänsä niin kuin hän siitä kertoo. (Sartre, 1938)

Sekoittaessaan tarua ja todellisuutta Rautavaara todella tiesi, mitä teki! Kun Rautavaaran Omakuva julkaistiin, monikin arvostelija kuvasi teosta romaanimaisena, millä he viittasivat nimenomaan siihen, ettei lukija oikeasti voinut tietää, mikä on totta ja mikä mielikuvituksen tuotetta. Rautavaaran omaelämäkerralle – ja ehkä autobiografian luonteelle yleisemmälläkin tasolla – on jollain tavalla leimallista, että Marika Leedin analyysi (1999) Rautavaaran omaelämäkerrasta on ainakin itselleni jopa kiinnostavampaa luettavaa kuin varsinainen analyysin kohteena oleva omaelämäkerta. Kerrassaan erinomaisessa gradussaan Leed analysoi Omakuvan kerrontaa, mutta myös Rautavaaran kirjallaan itsestään rakentamaa taiteilijakuvaa. Kuten Leed kirjoittaa:

Kirjoittamalla oman julkisen kuvansa itse Rautavaaralla on mahdollisuus naulita minänsä paikalleen ja puolustautua mahdollisia tulevia minän kuvauksia vastaan. Säveltäjäkuva voikin [Mikko] Heiniön mukaan elää paljon kauemmin kuin itse taiteilija, eikä pitkän ajan kuluttua ole kriteerejä pohtia, onko kuva näköinen. Henkilön kuoltua kuva siis astuu hänen tilalleen lopullisesti. (Leed 1999, 52 [sitaatin Heiniö-viittaus Heiniö 1984, 2–3])

Tätä kautta syntyy yhteys Rautavaaran omaelämäkerran ja Gösta Sundqvistin elämäkerran välille. Sundqvistin elämäkerran ylivoimaisesti tärkeimpinä lähteinä on nimittäin käytetty hänen itsensä julkisia lausumia itsestään ja menneisyydestään. Kirjassa toistuu rakenne, jossa kirjoittaja kertoo jotain Sundqvistin elämästä, minkä jälkeen tämä ”todennetaan” suoralla sitaatilla, jossa Sundqvist kertoo saman asian itse. Esimerkiksi luvussa Lapsuus ja nuoruus (Forss 2017, 15–25) tekstirivejä on kaikkiaan 286, joista 101 riviä eli 35% on suoria lainauksia teksteistä, joissa Sundqvist kertoo elämästään itse. Kirjan lukuisat suorat omaelämäkerralliset sitaatit on otettu pääosin lehtihaastatteluista, mutta myös esimerkiksi Leevi and the Leavings -yhteen levyjen kansista. Sitä, että käytettyjen lähteiden alkuperäisenä tarkoituksena on nimenomaan ollut tietyn julkisuuskuvan luonti, ei kirjassa varsinaisesti problematisoida – muutamaa ansiokasta poikkeusta lukuun ottamatta.

Omaelämäkerrallisten lähteiden lisäksi kirjassa on suhteessa hyvin vähäisesti muuta lähdeaineistoa. Kaikkiaan elämäkerran varsin suppeassa lähdeluettelossa on 31 lehtijuttua (joista 23 Sundqvistin haastattelua, loput postuumeja), 13 nettilähdettä (joista lähes kaikki postuumeja nettilehtiartikkeleita), 2 tv-dokumenttia ja 5 julkaistua kirjaa. Kirjan takakannessa luvattua arkistoaineistoa, johon kirjan mainostetaan perustuvan, ei ole lähdeluettelossa lainkaan, eikä sitä tule vastaan valitettavasti juuri leipätekstissäkään. Juuri tämän takia kirjan lukuisat suorat Sundqvist-lainaukset kääntyvät lopulta tarkoitustaan vastaan: kun elämäkerran aivan jokainen pointti on ”todennettu” suoralla lainauksella Sundqvistin omaelämäkerrallisista lähteistä, ei lopputuloksena itse asiassa ole rekonstruktio Sundqvistin elämästä vaan hänen julkisuuskuvastaan juuri sellaisena, jollaiseksi hän itse sen halusi rakentaa.

Kun elämäkerta perustuu suurelta osin vain kohteensa omaelämäkerrallisiin lähteisiin, jotka on sekä irrotettu kontekstistaan että tulkittu at face value, on lopputulos lopulta paikoin jopa lähempänä autobiografiaa kuin biografiaa – tällä kertaa tosin sillä erotuksella, ettei Sundqvist kirjoittanut kirjaa itse. Juuri tästä autobiografisesta luonteesta johtuen lukija joutuu käymään mielessään jatkuvaa epäilyä, missä määrin on joutunut Sundqvistin vedättämäksi. Ja tämä on se syy, miksi Einojuhani Rautavaaran haamu leijailee mielessäni koko ajan lukiessani Gösta Sundqvistin elämäkertaa.

Nyt julkaistua Sundqvist-elämäkertaa on kiinnostava verrata Sundqvistin ystävän Juha Partasen muistelmiin (2006) heidän ystävyydestään 1970-luvulla. Partanen kirjoittaa:

Myöhemmin Gösta erotti julkisten minänsä yksityishenkilöstä niin selkeästi, että kun hänen vanha ystävänsä Liljeströmin Björkke kerran olisi mielellään mennyt jonkun ohjelman nauhoitukseen mukaan, Gösta oli sanonut, ettei hän halua Björken tulevan: hän haluaa pitää henkilökohtaisen ystävänsä erillään työihmisistä. (Partanen 2006, 7–8)

Tämä jako näkyy myös elämäkerrassa, joka pidättäytyy täysin joko julkisessa Sundqvistissa tai studiossa työskentelevässä Sundqvistissa. Kirjassa ei esimerkiksi mainita Sundqvistin vaimoa ja lapsia nimeltä kertaakaan – mikä muuten on jälleen yksi erittäin jännä yhteys Rautavaaran omaelämäkertaan, jossa Rautavaara ei mainitse ensimmäistä vaimoaan nimeltä kertaakaan. Sundqvistin perheen yksityisyyden suojelun ymmärtää, eikä heidän mainitseminen nimeltä ole millään tavalla välttämätöntä tai tarpeellista, mutta hämmentävää on, ettei heitä ole kirjan sisällön perusteella haastateltu kirjaan lainkaan, vaikka takakansi lupaa, että kirja ”pureutuu moniulotteiseen persoonaan myytin takana” (kirjan lähdeluettelossa ei ole listattuna myöskään haastatteluita, joten tällaiset asiat pitää lukijan päätellä itse). Kirjan haastateltavat tulevat yksinomaan julkisen Sundqvistin piiristä.

Ylläolevaa kuvausta Sundqvist-elämäkerrasta ei kuitenkaan pidä ottaa vain uuden kirjan negatiivisena kritiikkinä: Gösta Sundqvistin tietoisesti rakennettu, moniulotteinen ja sisäisesti ristiriitainen julkisuuskuva on sekin ehdottomasti kiinnostava kirjanaihe. Uusi kirja tulee kuitenkin lukea ikään kuin Forssin kirjoittamana Sundqvist-autobiografiana – ei biografiana, jollaisena sitä mainostetaan. Forssin tekstin eduksi on tosin laskettava, että se toteuttaa kohteensa kuvauksen sellaisena, kun Sundqvistin nuoruudenystävä kymmenisen vuotta sitten fantisoi Sundqvistin ehkä halunneen:

Minä uskon, että elämäkerran aikaa tuskin olisi koskaan [Göstan eläessä] tullut. Elämäkerta perinteisessä mielessä ei olisi sopinut Göstan tyyliin. Ainoastaan itse hän olisi voinut sen kirjoittaa mutta silloin siitä olisi tullut arvoituksellinen ja myyttinen juttu, josta lukija ei tiedä mikä on totta ja mikä tarua. (Partanen 2006, 186)

Lähteet:

Forss, Timo Kalevi 2017. Gösta Sundqvist, Leevi and the Leavingsin dynamo. Into Kustannus Oy.

Heiniö, Mikko 1984. Innovaation ja tradition idea. Näkökulma aikamme suomalaisten säveltäjien musiikkifilosofiaan. Suomen musiikkitieteellinen seura.

Leed, Marika 1999. Peilissä oma kuva. Tutkielma Einojuhani Rautavaaran omaelämäkerrasta. Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitos (pro gradu).

Partanen, Juha 2006. Cyrano ja hullu koira: nuoruusvuosia Leevi and the Leavingsin Gösta Sundqvistin kanssa: muistelma. Mediakasvo.

Rautavaara, Einojuhani 1989. Omakuva. WSOY.

Sartre, Jean-Paul 1938. Inho. Suomentanut Juha Mannerkorpi, julkaissut Tammi, 1947.

Sivuoja-Gunaratnam, Anne 1997. Rautavaaran ”Kaivos” 1957-60/62? – poliittinen ooppera. Synkooppi 1–2/1997. 18–26.

Tiikkaja, Samuli 2014. Tulisaarna. Einojuhani Rautavaaran elämä ja teokset. Teos.