Suomen Musiikkilehden antisemitismistä Heikki Klemetin päätoimittajakaudella



Jari Hanski tutki väitöskirjassaan Juutalaisvastaisuus suomalaisissa aikakauslehdissä ja kirjallisuudessa 1918—1944 yli neljääsataa Suomessa tuona ajanjaksona julkaistua aikakauslehteä. Johtopäätöksissään Hanski kirjoittaa:

Juutalaisvastaisuus ei tutkitun aineiston perusteella saavuttanut Suomessa kovin laajaa suosiota, sillä mielipiteet ilmestyivät useimmiten vähälevikkisissä äärioikeistolaisissa julkaisuissa. (Hanski 2006, 293)

Näiksi julkaisuiksi Hanski yksilöi mm. lehdet Tapparamies, Siniristi, Herää Suomi, Hakaristi/Hakkorset, Työrintama, Kansallinen Työ, Kustaa Vaasa, För Frihet och Rätt, Fascisti, Kansallinen Sana ja Vapaa Suomi, jotka

olivat kaikki hyvin aktiivisia pyrkiessään kirjoituksillaan todistamaan juutalaisten maailmanvalloitushalua sekä yleensäkin juutalaisten haitallisuutta ja vaarallisuutta Suomelle. (Hanski 2006, 292)

Musiikintutkijalle kiinnostava yksityiskohta Hanskin väitöskirjassa on se, että Suomen Musiikkilehti ei jostain syystä ole tutkimusaineistossa mukana lainkaan. Kiinnostavaa tämä on siksi, että erityisesti Heikki Klemetin päätoimittajakautena (1933–1946) Suomen Musiikkilehden sivuilla julkaistiin useita avoimen antisemitistisiä tekstejä, joista suurin osa oli päätoimittajansa kynästä.

Hanski jakaa antisemitismin neljään lajiin: uskonnosta kumpuavaan sekä talouteen, bolsevismiin ja kansainvälisyyteen liittyvään (esim. Hanski 2006, 46). Suomen Musiikkilehden palstoilla on piirteitä näistä kaikista, mutta Klemetin tavassa liittää niihin musiikillis-esteettinen pohjavire on jotain omalaatuista. Pohjavireestä on erotettavissa kolme säiettä, joita käsittelen seuraavassa lyhyesti erikseen.

Juutalaisten sopimattomuus Bachin teoksien esittäjiksi

Yksi säie, joka toistuu lehden sivuilla, on juutalaisten sopimattomuus Bachin musiikin esittäjiksi. Tämä ajatus näkyy esimerkiksi huhtikuun 1934 uutisjutussa, jossa kerrotaan 13 juutalaisen professorin syrjäyttämisestä Berliinin musiikkikorkeakoulun opettajistosta.

Juutalaisten poistanta Saksan musiikkielämän johtopaikoilta jatkuu. Vasta enemmältä näitä poistettujen luetteloita nähdessään tulee täysin huomaamaan, kuinka, voi sanoa, äärettömän paljon juuri juutalaisia on ollut Saksan musiikkielämän johdossa. Ja joukossa hämmästystä herättäviä tunnettuja nimiä. On tottunut pitämään heitä saksalaisina, vieläpä saksalaisuutta erikoisesti edustavina, luontehikkaina germaaneina – ja he olivatkin täysiä juutalaisia. Yksin Berlinin Musiikkikorkeakoulusta on viime siirrolla poistettu 13 professoria, ja mestariluokaltakin kaksi semmoista suuruutta kuin Schönberg ja Schreker. Erikoista huomiota on omiaan herättämään se, että juutalaiset ovat päässeet pesiytymään yksinpä evankelis-katoliseen kirkkomusiikkikorkeakouluun. Mutta toisaalta: Olihan Berlinin Filharmonisen kuoron johtajana vielä ei kauan sitten juutalainen Otto Klemperer, Filharmonisen kuoron, jonka kuuluimpia esityksiä ovat Bachin passiot, kantaatit ja messut. Juutalainen inspiroimassa kuoroa laulamaan antaumuksella: Ristiinnaulitse! Kieltämättä vähän hullunkurista. Juutalainen tuskin myös soveltuu protestanttisen koraalin luonnehtijaksi; ylimalkaan sellaiselle musiikkialalle. (Suomen Musiikkilehti huhtikuu 1934)

Klemetin retorinen taito on vertaansa vailla. Kirjoittaessaan virkansa menettäneistä juutalaisista hän onnistuu asemoimaan heti tekstin alussa itsensä tarinan uhriksi: nämä germaaneiksi tekeytyneet juutalaiset olivat huijanneet häntä! Katkelman loppupuolella kehiteltävään Bach ja juutalaiset -tematiikkaan Klemetti palaa seuraavina vuosina jokuseen kertaan. Heti seuraavassa numerossa hän kirjoittaa pikkujutun:

Fritz Busch Etelä-Amerikassa. Otto Klempererin, Matteus-passion johtajan, uuden Saksan Wotan-myrsky puhalsi Pohjois-Amerikkaan. Fritz Buschin, toisen aktiivijuutalaisen, se lennätti Etelä-Amerikkaan, missä hänkin nyt Buenos Aireksessa on johdellut juuri Matteus-passiota. Juutalaisilla näyttää olevan aivan erityinen halu tähän teokseen, jonka niin vähän pitäisi koskea hebrealaisen sydämen kinnor-kieliin. (Suomen Musiikkilehti toukokuu 1934).

Uutisoidessaan Saksan tilanteesta puolisentoista vuotta myöhemmin Klemetti palaa samaan tematiikkaan:

Ei-arjalaiset kirkkomuusikot pois Saksan musiikkielämästä. Saksan Valtakunnanmusiikkikamari on päättänyt heti erottaa toimistaan kaikki ei-arjalaiset kirkkomuusikot ja urkurit. Todella olikin hieman outoa, kun juutalaiset kapellimestarit johtivat yleisesti sellaisia teoksia kuin Bachin Matteus- ja Johannespassioita, H-mollimessua j.n.e. ja istuivat jopa evankelisissa seurakunnissa urkureina soitellen piinavirsiä. (Suomen Musiikkilehti lokakuu 1935)

Tosin Bach ei ollut ainoa säveltäjä, joka Klemetin mielestä ei sopinut juutalaisille muusikoille. Kummallisen vihjaileva pikku-uutinen löytyy marraskuulta 1938, jossa Klemetti pohtii syitä, miksi Sibeliuksen musiikki oli alkanut saada jalansijaa Saksassa:

Sibelius alkaa Saksassakin saada yhä enemmän jalansijaa. Tässä vielä joku aika sitten näki saksalaisissa konserttiohjelmissa Sibeliuksen nimen verrattain harvoin. Mistä johtuen, on vaikea sanoa, onhan Sibeliuksella ollut kansainvälisen suurmiehen maine jo kauan aikaa. Ei taida rohjeta syyttää myöskään juutalaisia kapellimestareita, jotka nyt ovat Saksasta kaikonneet; heille kyllä näyttää Sibeliuksen musiikki tuottavan vissiä vaikeuksia. (Suomen Musiikkilehti marraskuu 1938)

Juutalaiset ja musisoinnin taso

Toinen Klemetin antisemitismin musiikillis-esteettinen säie on hänen vihjailunsa juutalaisten vaikutuksesta musiikin ja musisoinnin tasoon. Jo aiemmin mainitsemassani uutisessa, jossa hän kertoo 13 juutalaisprofessorin erottamisesta, Klemetti vihjaa, että radionkin välityksellä on kuultavissa, miten juutalaismuusikoiden ”poistanta” kuuluu saksalaisten kuorojen ja orkestereiden musisoinnissa.

Kun nyt näkee, minkälaisia merkkimiehiä ja -naisia niin yhdellä kuin toisella alalla on olojen pakosta joutunut paikoiltaan pois, tulee ajatelleeksi: Tuhoutuuko nyt Saksan säveltaide ja musiikkitiede kokonaan? Poistettujen tilalle kiinnitetyt henkilöt ovat ulkopuoliselle lukijalle tosin suurimmalta osalta tuntemattomia, niin että tarkkailija todella voi ruveta epäilemäänkin yhtä ja toista, mutta ainakin mikäli radioesityksistä voi päättää, mitään muutosta huonompaan ei voi huomata esim. orkesterien ja kuorojen tasossa, mieluummin päinvastoin. (Suomen Musiikkilehti huhtikuu 1934)

Puolisen vuotta myöhemmin Klemetti kertoo monen Saksasta lähteneen juutalaisen päätyneen Neuvostoliittoon. Jos juutalaisten muusikoiden poistuminen oli hänen mukaansa aiheuttanut saksalaisen musisoinnin muutoksen parempaan (johon ”mieluummin päinvastoin” edellisen sitaatin lopussa vihjaa), juutalaisten muusikoiden saapuminen Neuvostoliittoon aiheutti siellä puolestaan tasonaleneman. Jälleen kerran Klemetti vihjaa pystyvänsä kuulemaan radion välityksellä juutalaisten vaikutuksen musisoinnissa:

Neuvosto-Venäjän orkesterinjohtajia. Neuvosto-Venäjälle näkyy kiinnitetyn huomattava joukko tunnettuja saksalaisia orkesterinjohtajia, tietenkin sellaisia, joiden olo kävi epämukavaksi Saksassa Hitler-kumouksen tapahduttua. […] Jos Neuvosto-Venäjä muussa suhteessa menee tätä tietä, niin puhuttava on kai vain juutalaisesta musiikista. Niinkuin oireet sinnepäin radioteitse jo alkavat kuuluakin. (Suomen Musiikkilehti joulukuu 1934)

Juutalaiset ja atonaalisuus

Myös tapa, jolla moderni musiikki rikkoi perinteisen tonaalisuuden, tuntuu Klemetin ajattelussa lankeavan juutalaisten syyksi. Kun kaikki juutalaisen musiikin esittäminen vuonna 1941 kiellettiin Böömin ja Määrin protektoraateissa, Klemetti pohti päätöksen käytännönseurauksia lehtensä sivulla:

Ei mainita tarkemmin mitä juutalaista musiikkia tarkoitetaan, nykyistä, vai kuuluuko siihen myös entinen: Mendelssohn, Meyerbeer, Saint-Saëns jne. Tuskin kumminkaan. Ennen juutalaiset pysyivät normaalilla tonaalisella pohjalla, viimeaikoinahan he, kun saivat vapaasti vallita konserttielämää aina impressarioista alkaen, kehittivät kakofonisen atonaliansa, joka yritti hulluttaa yksiä ja toisia kristityitäkin. Atonaliassa on kyllä yhtä ja toista varteenotettavaa, tekijästä riippuen, mutta siinä mentiin, niinkuin usein uudessa, rajuun liikanaisuuteen, joka vaikutti vieraalta. (Suomen Musiikkilehti marraskuu 1941)

Ajatus modernin musiikin juutalaisuudesta ei toki ollut Klemetin oma. Jo 1926 – eli ennen Klemetin päätoimittajakautta – esiteltiin uutta musiikkia samaisessa lehdessä tähän tapaan:

Juutalaisethan ovat erikoisesti rohkeaotteisen uustyylisyyden uranuurtajia, kuten itse pääprofeetta Arnold Schönberg. (Suomen Musiikkilehti marraskuu 1926)

****

Simo Muir kirjoittaa Säteitä-lehden artikkelissaan Suomalainen antisemitismi ja ”juutalaiskysymys” (2010, 61):

Juutalaisvastaisuudesta tehdyt tutkimuksetkin ovat vahvistaneet käsitystä antisemitismin oletetusta vähyydestä Suomessa. Tutkimus on kuitenkin keskittynyt, jos ei oteta huomioon luovutuksia, lehdistössä esiintyvään juutalaisvastaisuuteen, ja on osoitettu, kuinka juutalaisvastaisuus rajoittui pääasiassa äärioikeistolaiseen lehdistöön ja lainasi aineiston pitkälti Saksasta. Lehdistön antisemitismi on kuitenkin vain yksi sektori kokonaisuudesta. Suomalaisessa yhteiskunnassa olevan latentin antisemitismin ja Suomen juutalaisiin kohdistuneen juutalaisvastaisuuden tutkimus on vasta alussa. Antisemitismiä näyttää olleen huomattavasti enemmän kuin tähän asti on haluttu myöntää.

Yllä siteeraamani muutamat Suomen Musiikkilehden Klemetti-katkelmat vahvistavat Muirin sanomaa. Suomen Laulajain ja Soittajain Liiton julkaisema Suomen Musiikkilehti ei täysin sovi mielikuvaan ”vähälevikkisestä äärioikeistolaisesta” julkaisusta, joskin sen vahva vastakkainasettelu Työväen Musiikkiliiton kanssa sekä Klemetin läheiset suhteet IKL:ään asemoivat lehden poliittisesti oikealle. Sen sijaan luontevuus, jolla juutalaisvastaisuus Klemetin kielenkäytössä sitoutuu hänen tapaansa kuvata ympäröivää maailmaa, kertoo karua kieltään latentista antisemitismistä.

Sitä, miten yleistä tämä lopulta oli, on vaikea sanoa, sillä kuten Muir (2010, 62) toteaa, Suomen musiikkipiirien antisemitismiä ei ole tähän asti tutkittu. Klemetin antisemitismi sen sijaan ei jäänyt vain latentille tasolle. Muir kuvaa artikkelissaan erään tapauksen:

Eräs julkinen nöyryytys tapahtui Kalevalan satavuotisjuhlavuonna 1935. Erään tilaisuuden kenraaliharjoituksissa kapellimestari Heikki Klemetti käski juutalaista [Naum] Leviniä vaikenemaan ja jättämään orkesterin, koska kyseessä oli arjalainen juhla. Kuten Derek Fewster on todennut, ”Kalevalan ensimmäisen julkaisun satavuotisjuhla pyrki ilmentämään ja esittelemään kansallista etnisyyttä ja mielenlaatua, samoin myös juhlistamaan ’valkoisen’ Suomen yhteenkuuluvuutta”. Tilanne kenraaliharjoituksissa kuitenkin laukesi, kun vaikutusvaltainen apulaiskaupunginjohtaja Erik von Frenckell puuttui tilanteeseen, ja ”konsertti pidettiin vaikka ei ollutkaan puhdas arjalainen orkesteri soittamassa”. Levinin hyvä kollega Arvo Hannikainen ikuisti välikohtauksen piirrokseen, jossa Klemetti tokaisee Levinille: ”Hiljaa iänkaiken!!” (Muir 2010, 63)

Kommentit

  1. Sakari, hienoa että otit esiin tämän musiikinhistoriamme erään yhtä "valkoisen" kuin mustan väriläiskän. Klemetin kirjoitteluahan ei voi ymmärtää muuta kuin sitä taustaa vasten, että suomalainen älymystö, muusikkokunta mukaan lukien, oli tuolloin Saksa- ja jopa natsi-hurahtanutta.

    Pentti Virrankoski on kirjassaan Heikki Klemetti. Elämäntyö ja henkilökuva, Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004, käsitellyt asiaa ja sen taustoja. Itse pidin Kuurtaneella 1.10.2016 Klemetti-juhlaesitelmän, jossa käytin sekä SKS:n että KK:n arkistoja ja niistä tekemiäni "löytöjä" sekä tietenkin Kuurtaneen Klemetti-museon aineistoja, jotka eivät olleet vähäpätöisiä. Suosittelenpa käyntiä Kuurtaneella!

    Ensi vuoden alun Rondon numerossa kirjoitan lisää löydöistäni, joita sijoitan laajempaa kontekstiin eli suomalaisen oikeistoeliitin sielunmaisemaan.

    Muuten tuo Muirin siteeraus ei sisällä kortin viimeistä lausetta: "Tähän lopahti Klemetin johtajatyö tässä orkesterissa." – mikä ei sitten kuitenkaan täysin pitänyt paikkaansa, sillä häntä kutsuttiin yhä johtamaan esim. itsenäisyyspäivän konsertteja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Veijo!

      Virrankosken kirjoittama elämäkerta on erittäin ansiokas, ja toki tunnen sen. Harmittavasti jakso, jossa Klemetin antisemitismiä käsitellään, sotkee käsitteellisesti antisemitismin ja kansallissosialismin, minkä takia sen päätelmät eivät ole sisäisesti aivan koherentteja. En halunnut mennä blogitekstissä tähän keskusteluun ja siksi sivuutin Virrankosken kokonaan, mikä näin jälkikäteen ajatellen ei ollut reilua Virrankosken muuten niin ansiokasta tekstiä kohtaan.

      Pitäisi kyllä tehdä Kuurtaneen-reissu!

      Poista
  2. Niin, se välikohtaus Messuhallissa. Skandaali estettiin, mutta Klemetin pudottamasta kivestä väreet kantautuivat jopa eduskuntaan. Siellä syntyi asian tiimoilta kärhämä. Kansanedustaja Juho Kuittinen (sd) väitti, että Erik von Frenckell (rkp) on juutalainen. No, ei ollut.

    Klemetin antisemitismissä oli selviä rasistisia juutalaisvihamielisiä piirteitä. Otetaanpa käteen hänen omaelämäkerralliset muistelmansa ("Elämää, jota elin", WSOY 1947):

    "Nämäpä juutalaiset! Niinä aikoina kuin minä opiskelin Saksassa, siis 1903-04 ja 1905-06, juutalaisten päsmäriys ainakin musiikin alalla oli jo valtava. Menin kerran opiskelumielessä juutalaisten päätemppeliin Jerusalemerstrassen varrelle --- ällistyttävää: konservatoriomme opettajia ilmestyy sinne tuontuostakin, tunnettuja musiikkiarvostelijatyyppejä, laulajia, soittajia, ja oikein ottamaan menoihin osaa..."

    Stalkkaamaan lähtenyt Klemetti teroittaa silmiään. Mitä hän näkeekään:

    "Sternin konservatoriopa olikin ensiksi juutalaisen Holländer-suvun omistama, johtajana Gustav Holländer, pianonsoitonopettajani oli tyypistä päätellen samaa rotua, teorian opettaja Max Loewengard selvästi ja varmasti samoin, monista muista puhumatta, jotka eivät kuuluneet opintoalalleni."

    "Urkusoiton opettajani eivät voineet olla juutalaisia, koskapa opetus tapahtui heidän kirkossaan, arvokkaassa Mariankirkossa, jonne toki juutalaisella ei ollut asiaa."

    Hätkähdyttävä lause! Jos Klemetti katsoi asialliseksi tunkeutua tarkkailijaksi synagogaan, niin miksi ei juutalainen saisi astua sisään luterilaisille aivan yhtä pyhään paikkaan, temppeliin?Klemetti jääkin sitten pohdiskelemaan, miten juutalaisten urkuopetus mahtaakaan tapahtua.

    Mielenkiintoinen on selostus Berliinin Filharmonisesta kuorosta, jossa Klemetti opiskeluaikanaan lauloi:

    "Kuorohan oli maailmankuulu, s.o. kaikki tietokirjat sitä ylistivät. Tietysti siltäkin kannalta ymmärtäen, kun johtaja Si e g f r i e d O c hs oli juutalainen, ja jotenkin kaikki musiikkitietokirjat juutalaisten kirjoittamia ja kustantamia. Ochs vaikutti muuten gentlemannilta, ja kun vielä oli aivan vaalea, n.s. valkoisia juutalaisia siis, en minä ainakaan aavistanut häntä senrotuiseksi; vasta perästäpäin tulin tietämään."

    Sitten seuraa kahden sivun verran Ochsin haukkumista, jota tässä on turha toistaa.

    Oleskellessaan 1924 Italiassa Klemetti lukee, että Ochs aikoo Berliinin Hochschulen laulajien kanssa esittää "Bachin H-molli messun, jota minäkin olin johtanut". Siitä kirjoittamaan Ochsille ja pyytämään uusintaesitystä, koska ei mitenkään ennättäisi paikalle. Ochs vastaa ja kertoo, että hän on siirtänyt(!) messun esityksen viikolla eteenpäin, jotta Klemetti, jota hän suuresti arvostaa, pääsisi kuulemaan.

    Klemetti tulee ja kuuntelee. Ja tässä hänen arvionsa konsertista:

    "Ennen muuta äänellinen puoli oli heikompaa, tukkohista ja ahdasta. Kuulin sitten eräältä toiselta juutalaiselta, cembalisti E.A. Wolffilta, joka oli kaikkien oratorioiden ja messujen factotum, että syypää äänen ahtauteen oli kolmas juutalainen, korkeakoulun laulun yliprofessori Daniel, "ein falscher Prophet", niinkuin Wolff sanoi saaneensa selville..."

    Eikä tässä vielä kaikki. Klemetti kiinnittää lukijansa huomion kaikkien laulajien nykyäänkin tuntemaan Händel-hittiin "Dank sei dir, Herr", jonka Ochs mainiona tyylinikkarina lykkäsi mukaan erääseen "Israel Egyptissä" -esitykseensä ja joka siitä lähtien on tunnettu Händelin Ariosona. Klemetti paheksuu: "Silkassa petkutus- ja ansiotarkoituksessa."

    Kylläpä oli monenkertaista petosta! Juutalainen, vaalea (kuvista päätellen hyvin komea mies tukkaharjoineen, melkein kuin Yrjö Kilpinen!), aikaansaapa, huumorintajuinen - siis gentlemanni, kuten HK itsekin todistaa(!). Taisipa olla hieman kateellinen, ei tätä äkeätä purkausta oikein muutenkaan voi lukea.





    VastaaPoista
  3. Toimittaja Jaakko Leppo kertoo "Viipurilaisissaan" (Kivi, 1946) hauskan anekdootin Boris Sirpon aikeesta panna Heikki Klemetti kerrankin matalaksi:

    Tuomiokirkossa esitettiin Sirpon järjestämä Mozartin Requiem. Konsertti onnistui loistavasti, arvostelu oli myönteistä ja yleisö tyytyväistä. Vaan ei Heikki Klemetti, joka oli Helsingissä kuunnellut Requiemia korva radiossa! Siitä lateleikse hän ojentavat sanansa kohtsillään julkisuuteen.

    Tuohtunut Sirpo marssi Viipurin katolisen seurakunnan kirkkoherran luo. Herrat laativat yhdessä vastakirjoituksen arvosteluun. Sirpo kiidättämään sitä ystävälleen "Karjala"-lehden toimittajalle.
    Kirjoituksessa todistettiin, että Klemetti ei ole pätevä arvostelemaan Mozartin Requiemia, koska hän on luterilainen. Monsignore Adolf Carling.

    Eihän sitä sitten julkaistu. Lappo vetäisi arkkipiispakortin esiin: "Mitä kunnianarvoisa Erkki Kaila tähän sanoisi." Niin, mitäpä.

    Jos miettii Klemetin motiiveja tähän hänen taiteilijakuvaansa ikävästi tahraavaan juutalaisvihaan, tulee mieleen nämä: uskonnon kietoutuminen politiikkaan kautta historian, sitten identiteetin rakentaminen. Yhtäällä on järjestys (kosmos): vankka luterilainen Suomi, Raamattu, Maamme-kirja, Kalevala, sisu ja ruisnäkkileipä... Toisaalla epäjärjestys (kaaos): juutalaiset, bolshevikit, pakolaisvirrat, oudot tavat, hajut ja ruoat...

    Lainaanpa tässä yhtä itsenäisyyden alkuajan pamflettia:

    "Kaikista uskonnoista on kristinusko puhtain, ylevin ja esteetillisin. (...) Juutalaisusko sitä vastoin on aineellinen, maallinen, ja on sentähden omainen seisauttamaan inhimillisen kehityksen kulun." (Valdemar Churberg, "Juutalaisista", 1920)

    Onko nykyaika kovinkin parempaa?

    Itä-Suomen yliopiston kirkkohistorian ja uskontotieteen lehtori Teuvo Laitila toteaa artikkelissaan (uef.fi) näin vuonna 2014:

    "Juutalaisviha on pysynyt Suomessa julkisuudelta piilossa. Suomessa ei yleisen käsityksen mukaan ole esiintynyt antisemitismiä. Juutalaisvastaisuutta ja juutalaisvihaa ei kuitenkaan ole Suomestakaan puuttunut, vaikka juutalaisten historia maassamme on lyhyt.

    Muutama äänekäs antisemiitti piti juutalaisvastaisuutta esillä ja vaikutti siihen, että antisemitistiset käsitykset muodostuivat osaksi yleistä kielenkäyttöä ja julkista keskustelua. Tämä "näkymätön" juutalaisviha oli, ja on, Suomessa paljon yleisempää, ja myös vaarallisempaa, kuin vähäinen julkinen antisemitismi."

    Niin, Boris Sirpo. Vaikka hän itse kiisti juutalaisuutensa asuessaan Suomessa sen laillisena kansalaisena, tiedetyt faktat ja asianhaarat puhuvat asian puolesta. Boris Wolfsohn syntyi ashkenasi-juutalaiseen perheeseen Kaukasiassa seudulla, jossa oli paljon kiinteätä armenialaista ja georgialaista asutusta. Kääntyi ortodoksikristityksi. Pääsi korkeampien musiikkiopintojen pariin Moskovaan ja Pietariin. Armeijankin oli suorittanut, joten pääsi ihan laillisesti viulua soittamaan Helsinkiin. Sitten Viipuriin johtamaan ja 1918 musiikkikoulua perustamaan. Voi melkein sanoa, että kaikki, mihin Boris Sirpo koski, muuttui kullaksi. Niin Viipurissa kuin myöhemmin Amerikoissa, Oregonissa...

    Musiikkihistorioitsijat! Miksi tästä suomalaisesta musiikin merkkimiehestä ei vieläkään ole kirjoitettu elämäkertaa?

    Populaarikulttuuri on kylläkin tarjonnut suurelle yleisölle sen toistaiseksi ainoan tunteman kuvan, ja onkin tehnyt sen pompöösisti, isolla rahalla. Tarkoitan elokuvaa "Da Capo" (1985), jonka Pirjo Honkasalo ja Pirkko Saisio käsikirjoittivat. Elokuvan jännite luotiin ihmelapsimyytin avulla. Yhtäällä oli "uhri", liinatukkainen viulistipoika tummia varjoja huokuvan tiheikön keskellä (ihastuttava Jan Söderblom!), toisaalla hänen "kiduttajansa", sadistinen ja omahyväinen pervertikko (maneerinäyttelijä Tarmo Manni!).

    Jukka Kemppisen mukaan suomalainen kulttuuri alkoi noudattaa putoavan kassakaapin liikerataa vuoden 1918 jälkeen. Pietarin yhteyden katkeaminen jätti meidät omiin eväisiimme eikä niissä eväissä ollut kehumista.

    Onko joku eri mieltä? En minä ainakaan.







    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Oletko sinäkin aina laulanut Savolaisen laulun väärin?

Auringon noustessa – mutta kenen aurinko?

Pieni silmäys Toivo Kuulan Rukouksen luonnokseen