Suomen Musiikkilehden antisemitismistä Heikki Klemetin päätoimittajakaudella

Jari Hanski tutki väitöskirjassaan Juutalaisvastaisuus suomalaisissa aikakauslehdissä ja kirjallisuudessa 1918—1944 yli neljääsataa Suomessa tuona ajanjaksona julkaistua aikakauslehteä. Johtopäätöksissään Hanski kirjoittaa:

Juutalaisvastaisuus ei tutkitun aineiston perusteella saavuttanut Suomessa kovin laajaa suosiota, sillä mielipiteet ilmestyivät useimmiten vähälevikkisissä äärioikeistolaisissa julkaisuissa. (Hanski 2006, 293)

Näiksi julkaisuiksi Hanski yksilöi mm. lehdet Tapparamies, Siniristi, Herää Suomi, Hakaristi/Hakkorset, Työrintama, Kansallinen Työ, Kustaa Vaasa, För Frihet och Rätt, Fascisti, Kansallinen Sana ja Vapaa Suomi, jotka

olivat kaikki hyvin aktiivisia pyrkiessään kirjoituksillaan todistamaan juutalaisten maailmanvalloitushalua sekä yleensäkin juutalaisten haitallisuutta ja vaarallisuutta Suomelle. (Hanski 2006, 292)

Musiikintutkijalle kiinnostava yksityiskohta Hanskin väitöskirjassa on se, että Suomen Musiikkilehti ei jostain syystä ole tutkimusaineistossa mukana lainkaan. Kiinnostavaa tämä on siksi, että erityisesti Heikki Klemetin päätoimittajakautena (1933–1946) Suomen Musiikkilehden sivuilla julkaistiin useita avoimen antisemitistisiä tekstejä, joista suurin osa oli päätoimittajansa kynästä.

Hanski jakaa antisemitismin neljään lajiin: uskonnosta kumpuavaan sekä talouteen, bolsevismiin ja kansainvälisyyteen liittyvään (esim. Hanski 2006, 46). Suomen Musiikkilehden palstoilla on piirteitä näistä kaikista, mutta Klemetin tavassa liittää niihin musiikillis-esteettinen pohjavire on jotain omalaatuista. Pohjavireestä on erotettavissa kolme säiettä, joita käsittelen seuraavassa lyhyesti erikseen.

Juutalaisten sopimattomuus Bachin teoksien esittäjiksi

Yksi säie, joka toistuu lehden sivuilla, on juutalaisten sopimattomuus Bachin musiikin esittäjiksi. Tämä ajatus näkyy esimerkiksi huhtikuun 1934 uutisjutussa, jossa kerrotaan 13 juutalaisen professorin syrjäyttämisestä Berliinin musiikkikorkeakoulun opettajistosta.

Juutalaisten poistanta Saksan musiikkielämän johtopaikoilta jatkuu. Vasta enemmältä näitä poistettujen luetteloita nähdessään tulee täysin huomaamaan, kuinka, voi sanoa, äärettömän paljon juuri juutalaisia on ollut Saksan musiikkielämän johdossa. Ja joukossa hämmästystä herättäviä tunnettuja nimiä. On tottunut pitämään heitä saksalaisina, vieläpä saksalaisuutta erikoisesti edustavina, luontehikkaina germaaneina – ja he olivatkin täysiä juutalaisia. Yksin Berlinin Musiikkikorkeakoulusta on viime siirrolla poistettu 13 professoria, ja mestariluokaltakin kaksi semmoista suuruutta kuin Schönberg ja Schreker. Erikoista huomiota on omiaan herättämään se, että juutalaiset ovat päässeet pesiytymään yksinpä evankelis-katoliseen kirkkomusiikkikorkeakouluun. Mutta toisaalta: Olihan Berlinin Filharmonisen kuoron johtajana vielä ei kauan sitten juutalainen Otto Klemperer, Filharmonisen kuoron, jonka kuuluimpia esityksiä ovat Bachin passiot, kantaatit ja messut. Juutalainen inspiroimassa kuoroa laulamaan antaumuksella: Ristiinnaulitse! Kieltämättä vähän hullunkurista. Juutalainen tuskin myös soveltuu protestanttisen koraalin luonnehtijaksi; ylimalkaan sellaiselle musiikkialalle. (Suomen Musiikkilehti huhtikuu 1934)

Klemetin retorinen taito on vertaansa vailla. Kirjoittaessaan virkansa menettäneistä juutalaisista hän onnistuu asemoimaan heti tekstin alussa itsensä tarinan uhriksi: nämä germaaneiksi tekeytyneet juutalaiset olivat huijanneet häntä! Katkelman loppupuolella kehiteltävään Bach ja juutalaiset -tematiikkaan Klemetti palaa seuraavina vuosina jokuseen kertaan. Heti seuraavassa numerossa hän kirjoittaa pikkujutun:

Fritz Busch Etelä-Amerikassa. Otto Klempererin, Matteus-passion johtajan, uuden Saksan Wotan-myrsky puhalsi Pohjois-Amerikkaan. Fritz Buschin, toisen aktiivijuutalaisen, se lennätti Etelä-Amerikkaan, missä hänkin nyt Buenos Aireksessa on johdellut juuri Matteus-passiota. Juutalaisilla näyttää olevan aivan erityinen halu tähän teokseen, jonka niin vähän pitäisi koskea hebrealaisen sydämen kinnor-kieliin. (Suomen Musiikkilehti toukokuu 1934).

Uutisoidessaan Saksan tilanteesta puolisentoista vuotta myöhemmin Klemetti palaa samaan tematiikkaan:

Ei-arjalaiset kirkkomuusikot pois Saksan musiikkielämästä. Saksan Valtakunnanmusiikkikamari on päättänyt heti erottaa toimistaan kaikki ei-arjalaiset kirkkomuusikot ja urkurit. Todella olikin hieman outoa, kun juutalaiset kapellimestarit johtivat yleisesti sellaisia teoksia kuin Bachin Matteus- ja Johannespassioita, H-mollimessua j.n.e. ja istuivat jopa evankelisissa seurakunnissa urkureina soitellen piinavirsiä. (Suomen Musiikkilehti lokakuu 1935)

Tosin Bach ei ollut ainoa säveltäjä, joka Klemetin mielestä ei sopinut juutalaisille muusikoille. Kummallisen vihjaileva pikku-uutinen löytyy marraskuulta 1938, jossa Klemetti pohtii syitä, miksi Sibeliuksen musiikki oli alkanut saada jalansijaa Saksassa:

Sibelius alkaa Saksassakin saada yhä enemmän jalansijaa. Tässä vielä joku aika sitten näki saksalaisissa konserttiohjelmissa Sibeliuksen nimen verrattain harvoin. Mistä johtuen, on vaikea sanoa, onhan Sibeliuksella ollut kansainvälisen suurmiehen maine jo kauan aikaa. Ei taida rohjeta syyttää myöskään juutalaisia kapellimestareita, jotka nyt ovat Saksasta kaikonneet; heille kyllä näyttää Sibeliuksen musiikki tuottavan vissiä vaikeuksia. (Suomen Musiikkilehti marraskuu 1938)

Juutalaiset ja musisoinnin taso

Toinen Klemetin antisemitismin musiikillis-esteettinen säie on hänen vihjailunsa juutalaisten vaikutuksesta musiikin ja musisoinnin tasoon. Jo aiemmin mainitsemassani uutisessa, jossa hän kertoo 13 juutalaisprofessorin erottamisesta, Klemetti vihjaa, että radionkin välityksellä on kuultavissa, miten juutalaismuusikoiden ”poistanta” kuuluu saksalaisten kuorojen ja orkestereiden musisoinnissa.

Kun nyt näkee, minkälaisia merkkimiehiä ja -naisia niin yhdellä kuin toisella alalla on olojen pakosta joutunut paikoiltaan pois, tulee ajatelleeksi: Tuhoutuuko nyt Saksan säveltaide ja musiikkitiede kokonaan? Poistettujen tilalle kiinnitetyt henkilöt ovat ulkopuoliselle lukijalle tosin suurimmalta osalta tuntemattomia, niin että tarkkailija todella voi ruveta epäilemäänkin yhtä ja toista, mutta ainakin mikäli radioesityksistä voi päättää, mitään muutosta huonompaan ei voi huomata esim. orkesterien ja kuorojen tasossa, mieluummin päinvastoin. (Suomen Musiikkilehti huhtikuu 1934)

Puolisen vuotta myöhemmin Klemetti kertoo monen Saksasta lähteneen juutalaisen päätyneen Neuvostoliittoon. Jos juutalaisten muusikoiden poistuminen oli hänen mukaansa aiheuttanut saksalaisen musisoinnin muutoksen parempaan (johon ”mieluummin päinvastoin” edellisen sitaatin lopussa vihjaa), juutalaisten muusikoiden saapuminen Neuvostoliittoon aiheutti siellä puolestaan tasonaleneman. Jälleen kerran Klemetti vihjaa pystyvänsä kuulemaan radion välityksellä juutalaisten vaikutuksen musisoinnissa:

Neuvosto-Venäjän orkesterinjohtajia. Neuvosto-Venäjälle näkyy kiinnitetyn huomattava joukko tunnettuja saksalaisia orkesterinjohtajia, tietenkin sellaisia, joiden olo kävi epämukavaksi Saksassa Hitler-kumouksen tapahduttua. […] Jos Neuvosto-Venäjä muussa suhteessa menee tätä tietä, niin puhuttava on kai vain juutalaisesta musiikista. Niinkuin oireet sinnepäin radioteitse jo alkavat kuuluakin. (Suomen Musiikkilehti joulukuu 1934)

Juutalaiset ja atonaalisuus

Myös tapa, jolla moderni musiikki rikkoi perinteisen tonaalisuuden, tuntuu Klemetin ajattelussa lankeavan juutalaisten syyksi. Kun kaikki juutalaisen musiikin esittäminen vuonna 1941 kiellettiin Böömin ja Määrin protektoraateissa, Klemetti pohti päätöksen käytännönseurauksia lehtensä sivulla:

Ei mainita tarkemmin mitä juutalaista musiikkia tarkoitetaan, nykyistä, vai kuuluuko siihen myös entinen: Mendelssohn, Meyerbeer, Saint-Saëns jne. Tuskin kumminkaan. Ennen juutalaiset pysyivät normaalilla tonaalisella pohjalla, viimeaikoinahan he, kun saivat vapaasti vallita konserttielämää aina impressarioista alkaen, kehittivät kakofonisen atonaliansa, joka yritti hulluttaa yksiä ja toisia kristityitäkin. Atonaliassa on kyllä yhtä ja toista varteenotettavaa, tekijästä riippuen, mutta siinä mentiin, niinkuin usein uudessa, rajuun liikanaisuuteen, joka vaikutti vieraalta. (Suomen Musiikkilehti marraskuu 1941)

Ajatus modernin musiikin juutalaisuudesta ei toki ollut Klemetin oma. Jo 1926 – eli ennen Klemetin päätoimittajakautta – esiteltiin uutta musiikkia samaisessa lehdessä tähän tapaan:

Juutalaisethan ovat erikoisesti rohkeaotteisen uustyylisyyden uranuurtajia, kuten itse pääprofeetta Arnold Schönberg. (Suomen Musiikkilehti marraskuu 1926)

****

Simo Muir kirjoittaa Säteitä-lehden artikkelissaan Suomalainen antisemitismi ja ”juutalaiskysymys” (2010, 61):

Juutalaisvastaisuudesta tehdyt tutkimuksetkin ovat vahvistaneet käsitystä antisemitismin oletetusta vähyydestä Suomessa. Tutkimus on kuitenkin keskittynyt, jos ei oteta huomioon luovutuksia, lehdistössä esiintyvään juutalaisvastaisuuteen, ja on osoitettu, kuinka juutalaisvastaisuus rajoittui pääasiassa äärioikeistolaiseen lehdistöön ja lainasi aineiston pitkälti Saksasta. Lehdistön antisemitismi on kuitenkin vain yksi sektori kokonaisuudesta. Suomalaisessa yhteiskunnassa olevan latentin antisemitismin ja Suomen juutalaisiin kohdistuneen juutalaisvastaisuuden tutkimus on vasta alussa. Antisemitismiä näyttää olleen huomattavasti enemmän kuin tähän asti on haluttu myöntää.

Yllä siteeraamani muutamat Suomen Musiikkilehden Klemetti-katkelmat vahvistavat Muirin sanomaa. Suomen Laulajain ja Soittajain Liiton julkaisema Suomen Musiikkilehti ei täysin sovi mielikuvaan ”vähälevikkisestä äärioikeistolaisesta” julkaisusta, joskin sen vahva vastakkainasettelu Työväen Musiikkiliiton kanssa sekä Klemetin läheiset suhteet IKL:ään asemoivat lehden poliittisesti oikealle. Sen sijaan luontevuus, jolla juutalaisvastaisuus Klemetin kielenkäytössä sitoutuu hänen tapaansa kuvata ympäröivää maailmaa, kertoo karua kieltään latentista antisemitismistä.

Sitä, miten yleistä tämä lopulta oli, on vaikea sanoa, sillä kuten Muir (2010, 62) toteaa, Suomen musiikkipiirien antisemitismiä ei ole tähän asti tutkittu. Klemetin antisemitismi sen sijaan ei jäänyt vain latentille tasolle. Muir kuvaa artikkelissaan erään tapauksen:

Eräs julkinen nöyryytys tapahtui Kalevalan satavuotisjuhlavuonna 1935. Erään tilaisuuden kenraaliharjoituksissa kapellimestari Heikki Klemetti käski juutalaista [Naum] Leviniä vaikenemaan ja jättämään orkesterin, koska kyseessä oli arjalainen juhla. Kuten Derek Fewster on todennut, ”Kalevalan ensimmäisen julkaisun satavuotisjuhla pyrki ilmentämään ja esittelemään kansallista etnisyyttä ja mielenlaatua, samoin myös juhlistamaan ’valkoisen’ Suomen yhteenkuuluvuutta”. Tilanne kenraaliharjoituksissa kuitenkin laukesi, kun vaikutusvaltainen apulaiskaupunginjohtaja Erik von Frenckell puuttui tilanteeseen, ja ”konsertti pidettiin vaikka ei ollutkaan puhdas arjalainen orkesteri soittamassa”. Levinin hyvä kollega Arvo Hannikainen ikuisti välikohtauksen piirrokseen, jossa Klemetti tokaisee Levinille: ”Hiljaa iänkaiken!!” (Muir 2010, 63)