Olympiamitalin kaksi puolta (Lontoon olympialaisten mitalisävellykset, osa 1)
Zbigniew Turski (1908–1979) oli elokuussa 1949 mukana Łagów Lubuskissa, jonne Puolan
kulttuuriministeri oli kutsunut koolle maansa säveltäjät ja kriitikot nelipäiväiseen
konferenssiin. Konferenssin yhteydessä Poznańin työväen
sinfoniaorkesteri soitti uutta puolalaista musiikkia. Nämä sinfoniakonsertit
toimivat lähtökohtana konferenssissa käydyille keskusteluille, joiden tarkoituksena
oli määritellä sosialistiseen realismiin liittyviä musiikillisia konsepteja kuten
formalismi ja realismi.
Turski oli saanut edellisenä vuonna paljon kansainvälistä
huomiota, sillä hän oli voittanut Lontoon olympialaisten yhteydessä järjestettyjen
taideolympialaisten sävellyksen kultamitalin toisella sinfoniallaan (sinfonia
tunnetaan lisänimellä Olympialainen). Samassa sarjassa hopeaa sai Turskia
vuotta nuorempi suomalaiskollega Kalervo Tuukkanen (1909–1979), joka osallistui
kilpailuun mieskuorolle ja orkesterille sävelletyllä Karhunpyynti-teoksellaan.
Turskin sinfonia ammensi säveltäjän omista sotakokemuksista –
hänen kertomansa mukaan olympiatuli assosioitui hänellä vain muutaman vuoden takaisiin
muistoihin krematorioiden savusta. Turski oleskeli koko toisen maailmansodan ajan
Varsovassa. Lontoossa palkittu sinfonia on kieltämättä hyvin tummasävyinen. Ensimmäisen
osan aloittava 19-tahtinen hidas johdanto alkaa kontrabassojen ja sellojen
matalalla murinalla, eikä tätä seuraavaa ”varsinaista” ensimmäistä osaakaan eli
sonaattimuotoista allegro-jaksoa varsinaisesti voi kutsua hilpeäksi musiikiksi.
Synkkien sävyjen kontrastina on toki myös toisenlaista musiikkia: esimerkiksi ensimmäisen
osan sivuteema, oboen ja harpun soittama cantilena-jakso on riipaisevan kaunista
musiikkia. Turskin Olympia-sinfonian voi kuunnella täältä.
Olympiakultaa voittanut sinfonia oli itseoikeutetusti mukana Łagówin konferenssiohjelmassa. Se
kuultiin konferenssin toisena päivänä konsertin päätösnumerona. Konsertissa
kuultiin myös kaksi muuta teosta: Kazimierz Sikorskin (1895–1986) Alkusoitto
pienelle orkesterille (vuodelta 1945) sekä Zygmunt Mycielskin (1907–1987) Sleesialainen
alkusoitto sinfoniaorkesterille ja kahdelle pianolle (vuodelta 1948).
Konsertin jälkeisessä konferenssikeskustelussa huomio
keskittyi alusta lähtien Turskin Olympia-sinfoniaan. Kommentointi oli aluksi arvostavaa
ja positiivista – aina siihen asti, kunnes Puolan kommunistinen
kulttuuriministeri Włodzimierz Sokorski (1908–1999) aloitti hyökkäyksensä. Kulttuuriministerin mielestä Turskin sinfonia oli kaikin puolin tyypillinen
esimerkki tuomittavasta formalismista. Hänen mukaansa Turskin sinfoniasta
puuttui kokonaan looginen rakenne, ja se oli kuulijoille hämmentävä ja jopa
pelottava. Kulttuuriministerin mukaan teos oli sanomaltaan pessimistinen, kun
sosialistisen taiteen piti olla luonteeltaan optimistista. Jokaisella ajalla on
omanlaisensa realismi, eikä Turskin pessimistinen realismi sopinut ministerin
mielestä sosialistiseen aikaan.
Kulttuuriministerin jälkeen Turskin musiikkia ei enää kukaan
uskaltanut kehua ja konferenssista tuli säveltäjälle tuskallinen: sinfonian
edustama modernistinen tyyli leimattiin auttamatta formalismiksi. Säveltäjä
pääsi itse ääneen konferenssin viimeisenä päivänä. Vastineessaan hän mm. pahoitteli,
ettei ministeri eivätkä tämän monet myötäilijät selvästikään olleet ymmärtäneet
sinfonian lopun optimistista sanomaa. Säveltäjän puheenvuoro oli kuitenkin turha,
ja konferenssin lopputulema oli Turskille kielteinen. Turski tosin ei ollut
ainoa tuomittu taho: konferenssin päätöksellä Puolasta kiellettiin myös jazzmusiikki.
Paikalla ollut, musiikkitieteilijänä tunnettu Józef Michał Chomiński (1906–1994) kirjoitti
varsin suorasanaisesti myöhemmin, kuinka Turskin sinfonikkoura kuoli
Olympia-sinfonian myötä Łagówin
konferenssissa. Tutkija Karolina Bindel on viime vuonna julkaistussa
artikkelissaan arkistolähteisiin perustuen pystynyt osoittamaan, että hyökkäys
Turskia kohtaan oli suunniteltu ministeriössä jo ennen konferenssia vähän olympialaisten
jälkeen. Turskilla ei ollut Łagówissa
käytännössä mitään mahdollisuuksia, sillä jopa konserttiohjelma, jossa Turskin
teos esiteltiin, oli suunniteltu ministeriössä sitä silmällä pitäen, että
Turskin teos varmasti nousisi esiin tyylillisesti hyvin erilaisena kuin muut.
Jälkikäteen on myös helppo nähdä, kuinka sosialistista realismia korostavassa, neuvostoliittolaisista postulaateista kumpuavassa ilmapiirissä kunnianosoitusta ”imperialistisista” olympialaisista ei varsinaisesti nähty meriittinä.
Turskille ei kuitenkaan loppupeleissä käynyt kehnosti. Hän
teki nimittäin merkittävän uran teatterimusiikin puolella. Turski sävelsi
musiikkia useihin teatteri-, televisio-, ja filmiproduktioihin, ja hänen teatterimusiikkinsa
keräsi ylistystä. Häntä on kuvattu säveltäjäksi, joka poikkeuksellisen hyvin
ymmärsi teatterin lainalaisuuksia. Hän sai myös useita kunniamerkkejä uransa
aikana, joten hän ei Łagówin konferenssin
uhasta huolimatta koskaan päätynyt epätoivottujen säveltäjien listalle –
sävelsipä hän 1950-luvulla vielä kolmannen sinfoniankin, mutta tätä en ole
onnistunut saamaan käsiini. Karolina Bindelin kuvauksen mukaan kolmas sinfonia
ottaa tarkasti huomioon Łagówin
konferenssin ohjeet siitä, millaista sosialistisen musiikin tulisi olla ja se
eroaa huomattavasti toisen sinfonian modernistisuudesta.
Mutta minkälainen on teos, jonka Turskin sinfonia jätti
hopeasijalle? Seuraavassa tekstissä käsittelen Tuukkasen olympiahopeaa voittanutta
sävellystä Karhunpyynti.
Kommentit
Lähetä kommentti