Sibelius ja Piae Cantiones

Vuonna 1898 laulunopettaja Elise Stenbäckille tuli ajatus julkaista pieni kokonaisuus Piae Cantiones -lauluja koulujen musiikinopetuskäyttöön. Stenbäckin ajatuksena oli tuoda nämä suomalaiskoululaisten jo ammoisista ajoista yksiäänisinä laulamat melodiat jollain tavalla nykyaikaan. Niinpä hän otti yhteyttä Jean Sibeliukseen, josko tämä voisi sovittaa näitä lauluja vähän modernimpaan muotoon – sellaiseen, jossa ne olisivat nykyaikaisille koululaisille helpommin lähestyttäviä.

Loviisalaislähtöinen mutta sittemmin helsinkiläistynyt Elise Stenbäck tunsi 24 vuotta itseään nuoremman ”Janne” Sibeliuksen jo tämän lapsuuden ajoilta, sillä tuleva säveltäjä vietti lapsuuden kesiään Loviisassa. Eräässä kirjeessään Stenbäck muistelee seuranneensa, kuinka Janne oli siellä lapsena leikkinyt jumalanpalvelusta pihapiirin muiden lapsien kanssa messuamalla näille halleluja-melodioita. Elisen ja Jannen ystävyys vaikuttaa heidän kirjeenvaihtonsa perusteella ikäerosta huolimatta – tai ehkä juuri siitä syystä – varsin mutkattomalta. Kansalliskirjaston Sibelius-kirjekokoelmassa on yllättävänkin epämuodollinen kortti (vuodelta 1905), jossa Elise _sinutellen_ pyytää Jannea käväisemään luonaan ratkaisemassa jonkin musiikkiin liittyvän kysymyksen.

Kun ystävä pyysi pientä sovitusapua, ei Sibelius tokikaan voinut kieltäytyä. Niinpä hän teki työtä käskettyä ja muodosti kolmesta Stenbäckin valitsemasta Piae cantiones -laulusta kolme sarjaa erilaisille kokoonpanolle: ensimmäinen sarja oli säestyksettömälle kolmiääniselle kuorolle (SAB), toinen sarja oli kaksiääniselle lapsikuorolle harmoonisäestyksellä ja kolmas myöskin kaksiääniselle lapsikuorolle mutta pianosäestyksellä. Kaikki siis instrumentaatioltaan koulukäyttöön erinomaisesti sopivia! Sovitukset julkaistiin nimellä Carminalia. Djeknevisor till dans utgifna af ELISE STENBÄCK. Arrangerade såväl tre- som enstämmigt med ackompagnement af harmonium eller piano af JEAN SIBELIUS.

Stenbäckin ja Sibeliuksen minikokoelma sai heti seuraavana vuonna eli syksyllä 1900 kilpailijan, kun porilainen Joh. A. Inberg julkaisi myöskin kokoelman Piae cantiones -lauluja. Yhdeksän laulua sisältävän julkaisunsa esipuheessa Inberg asemoi uuden kokoelmansa ideologiseksi vastakohdaksi Stenbäck/Sibelius-kokoelmalle. Erityisesti hänen hampaisiinsa joutui edeltävän kokoelman toimituksellinen päätös sovittaa melodiat moderniin, soinnutettuun asuun. Inberg kirjoittaa esipuheessaan:

Ainutlaatuisen kauneutensa ja vanhahtavien erityispiirteidensä kautta tulevat nämä melodiat parhaiten esille esitettäessä ne yksiäänisesti, kuten alkuperäisesti on tarkoitettu; harmoninen käsitteleminen tuskin toisi nille lisäarvoa.

Käännös omani; alkukielinen: ”Genom sin oförlikneliga skönhet och ålderdomliga prägel göra sig dessa melodier bäst gällande då de utföras unisont, såsom ursprungligen afsetts; harmonisk behandling torde knappast höja deras värde.”

Niin Stenbäck, Sibelius kuin Inbergkin ovat hyvin tietoisia Piae cantiones -perinteen suullisesta luonteesta – siis siitä, että laulut ovat muuttuneet vuosisatojen aikana. Vaikka Inberg paheksuu Stenbäck/Sibelius-kokoelman moderneja sovituksia, ei hänenkään lähtökohtana ole julkaista lauluista mahdollisimman varhaista kerrostumaa (esim. ensimmäistä printattua versiota vuodelta 1582). Päinvastoin! Inberg käyttää itse asiassa tuoreinta mahdollista suullisen perinteen transkriptiota eli Porissa 1860-luvulla ylöskirjoitettuja variantteja. Tämän toimituksellisen päätöksensä hän perustelee esipuheessa seuraavalla tavalla:

Vanhemmat melodiat tuntuvat nykykäyttöön vanhentuneilta, eikä niillä ole sitä melodista kauneutta kun uudemmilla.

Käännös omani; alkukielinen: ”De äldre melodierna synas för nutida bruk föråldrade, och besitta ej den melodiska fägring som de nyare.”

Stenbäck/Sibelius-kokoelman suhtautuminen laulujen historiallisiin kerrostumiin puolestaan on enemmän pedagogislähtöinen. Heidän kokoelmansa nimittäin käyttää samoista melodioista kahta eri kerrostumaa, jolloin laulujen muuttuva luonne tulee eksplisiittiseksi. Kaksi ensimmäistä Sibeliuksen sovittamaa sarjaa (eli säestyksetön kuorosarja ja harmoonisäestyksellinen lapsikuorosarja) perustuvat vuonna 1776 julkaistuihin variantteihin. Sibeliuksen sarjoista viimeinen puolestaan perustuu uudempaan, 1800-luvun alussa Loviisassa suullisesta perinteestä ylöskirjoitettuihin variantteihin. Lähteet on mainittu sovitusten yhteydessä: kahden ensimmäisen sarjan sanotaan olevan muistiinkirjoitettu 1700-luvulla (”upptecknade på 1700-talet”) ja kolmas sarja esitellään näin:

Vuosisatamme alussa laulettiin (Loviisassa) lauluja seuraavien melodioiden mukaisesti, tiedotti Neiti Elise Stenbäck.

Käännös omani; alkukielinen: ”I början af vårt sekel sjöngos (i Lovisa) sångerna enligt följande melodier, meddelade af Fröken Elise Stenbäck.”

Sibeliuksen sovitukset jäivät lopulta varsin vähälle käytölle, yksi sovituksista löytyy tosin Olavi Pesosen laulukirjasta vuodelta 1938 – tosin melkoisesti editoituna. Pesosen versiossa Sibeliuksen sovitus on transponoitu alaspäin ja tahtilajikin vaihdettu. Lisäksi latinankielinen teksti on korvattu suomenkielisellä käännöksellä. Sibelius itse lienee pääsyyllinen sovitustensa vähäiseen tunnettuuteen, sillä kun näiden sovitusten kustannusoikeudet siirtyivät Breitkopf & Härtelille vuonna 1910, Sibelius kirjoitti uusille oikeudenomistajille:

Sävellysten joukossa on yksi hyvin heikko teos […]. Mieluiten niitä ei pitäisi julkaista. Vähintäänkin niitä pitäisi joskus muokata.

Käännös omani; alkukielinen: ”Unter den Compositionen ist aber ein sehr schwaches Werk […]. Am liebsten sollte man sie nicht veröffentligen. Wenigstens sollte ich gelegentlich sie umarbeiten.”

Sibelius oli sovituksia tehdessään varsin uskollinen vuoden 1776 painoksen melodioille. Tarkalleen ottaen hän muutti vain yhtä ainoaa nuottia: Angelus emittitur -laulun toiseksi viimeistä nuottia. Vaikka en tiedä, mitä Sibelius on sovittaessaan ajatellut, vahva arvaukseni on, että syy löytyy nimenomaan modernisointitarkoitukesta. Sibelius on tuonut laulun päättävään kadenssiin sen aikaiselle korvalle tutumman tonaalisen johtosävelen, joka ”kumoaa” aiemmin laulussa esiintyneet modaaliset vastineensa. Vuoden 1776 versiossa viimeiselle äänelle tullaan yläpuolelta.

Angelus emittitur vuodelta 1776.

Angelus emittitur Sibeliuksen sovituksena (viimeiset tahdit).

****

Yksi tämä tekstin kirjoittamisen taustasyitä on Juha Hurmeen Niemi-kirjan kohta, jossa hän kirjoittaa:

Jean Sibelius sovitti kaaritanssissa käytetyt kolme Piae-biisiä ja ne julkaistiin 1898 nimellä Carminalia. Sibbe tosin luuli, että biisit olivat peräisin 1700-luvulta.

Tämä kohta aiheutti itsessäni pienen kulmienkohotteluhetken. Piae Cantiones -laulujen historia tunnettiin nimittäin 1800-luvulla niin yleisesti, että en hetkeäkään usko, että Sibelius olisi luullut Piae cantiones -laulujen olevan 1700-luvulta. Itse asiassa Sibeliuksen ja Stenbäckin lähteenään käyttämän 1776-edition esipuheessa kerrotaan laulujen varhaisempi historia:

1776-edition esipuhe.

Aloin pohtia, mistä Hurme on mahtanut saada käsityksen, ettei ”Sibbe” tuntenut Piae Cantiones -laulujen taustaa. Laajahkon lähdekirjallisuuspläräilyn jälkeen lopulta löysin jäljet sylttytehtaalle: Andrew Barnettin Sibelius-elämäkerrassa (2007, 118) todella väitetään, ettei Sibelius eikä Stenbäck tiennyt näiden laulujen taustoja. Barnettin järkeily on tosin jo lähtökohtaisesti väärässä, sillä hän ei ole huomannut Stenbäck/Sibelius-kokoelman kahta historiallista kerrostumaa. Hänen johtopäätöksensä kummallisuus selittyy siis premissien virheellisyydellä.

Näin tietokirjailijan virhe on siirtynyt kaunokirjallisuuteen.

Lähteet:

Andrew Barnett, 2007. Sibelius (Yale University Press)

Carol Hedberg, julkaisematon. Observationer beträffande kompositioner av Jean Sibelius (käsikirjoitus Turun Sibelius-museossa).

Joh. A. Inberg, 1900. Carminalia selecta (omakustanne)

Elise Stenbäck, 1899. Carminalia (Westerlund OY)

Sakari Ylivuori, 2012. Jean Sibelius Works, VII/1. (Breitkopf & Härtel)

sekä

Elise Stenbäckin kirjeet Jean Sibeliukselle (Kansalliskirjasto Coll.206.36)