Auringon noustessa – mutta kenen aurinko?




En ole varsinaisesti koskaan lukenut V. A. Koskenniemen runoja. Moni hänen runonsa on toki tuttu, mutta ei niinkään runona kuin laulun sanoina. Toisin sanoen mielikuvani Koskenniemen tuotannosta on muodostunut eri säveltäjien tulkintojen kautta. Runon siivilöityminen tällaisen suodattimen läpi vaikuttaa luonnollisestikin monin tavoin kyseisen runon hahmottumiseen. Sain tästä kiinnostavan muistutuksen, kun näin runokirjassa Koskenniemen Nää, oi mun sieluni, auringon korkea nousu! -runon, jonka olin sitä ennen tuntenut vain Toivo Kuulan Auringon noustessa -sävellyksenä. Runokirjan sivulla runolla tuntui yhtäkkiä olevan hyvin eri sisältö kuin tutussa Kuulan sävellyksessä.


Kuulan vaikutus Koskenniemen runon hahmottumiseen näkyy jo otsikoinnissa: siinä missä Koskenniemen otsikko Nää, oi mun sieluni, auringon korkea nousu! on alkusanojen mukaisesti kehotus näkemään auringon nousu – kenties vain sielun silmin – ottamatta kantaa, tapahtuuko auringon nousu faktisesti juuri nyt, asemoi Kuulan otsikko Auringon noustessa lukijansa (tai laulajansa tai kuulijansa) konkreettisemmin aamun hetkeen, jolloin aurinko nousee. Jo lähtökohta on jollain tavalla erilainen.

Kuulan käsikirjoituksesta muuten näkyy, että Kuula oli alun perin ajatellut laulunsa otsikoksi Auringon korkea nousu, joka olisi pitänyt sen lähempänä Koskenniemen tekstiä. Kuula kuitenkin pyyhki sanat ”korkea nousu” (käsikirjoitus on kirjoitettu lyijykynällä) ja korvasi ne sanalla ”noustessa”.

Kaikkein järisyttävin ero Koskenniemen runon ja Kuulan sävellyksen sanojen välillä löytyy kuitenkin niiden säerakenteesta. Koskenniemen runo koostuu kolmesta säkeistöstä, joissa jokaisessa on kolme riviä ja neljäs kaksisanainen rivi, joka liittyy elimellisesti edelliseen riviin jatkaen sen lauseen loppuun. Jokainen säkeistö alkaa sanoilla Nää, oi mun sieluni. Runon rakennetta havainnollistaa tämä kaavio:

Kaavio 1: Koskenniemen runo


Kuulan musiikissa on Koskenniemen runon tapaan kolme jaksoa, jotka muodostavat kehysmuodon ABA’. Toisin kuin voisi kuvitella, Kuulan musiikin ensimmäinen A-jakso ei kuitenkaan koostu Koskenniemen runon ensimmäisestä säkeistöstä, vaan Kuula on käyttänyt A-jaksoonsa myös seuraavan säkeistön ensimmäisen rivin. Toisen säkeistön loput rivit Kuula käytti B-osaan eli fuugaan ja sitä seuraavaan mieskuorojaksoon.

Tästä nousee kiinnostava kysymys: miten Kuula on ratkaissut sen ongelman, ettei Koskenniemen runossa ole enää tämän jälkeen jäljellä riittävästi rivejä A-jakson kertaukseen? A-jakson kertaushan vaatisi yhden kokonaisen tekstisäkeistön lisäksi yhden kokonaisen rivin seuraavasta säkeistöstä, ja Koskenniemen runossahan on jäljellä enää yksi säkeistö! Kaavio havainnollistaa ongelmaa:

Kaavio 2: Kuulan käsittelemä Koskenniemen runo

Kuula on ratkaissut tämän ongelman muotoilemalla Koskenniemen kolmannen säkeistön sisältämästä ajatuksesta lauseen, jota sellaisenaan ei Koskenniemen alkuperäisessä runossa ole, mutta jonka kaikki sanat kyllä runon kolmannesta säkeistöstä löytyvät (edellisen kaavion x:t). Ja mikä tärkeintä, Kuula on aloittanut Koskenniemen runoon lisäämänsä lauseen sanoilla Nää, oi mun sieluni. Näin ollen Koskenniemen runon muoto osana kuulan sävellystä on symmetrinen:
Kaavio 3: Koskenniemen runon muoto Kuulan sävellyksessä


Koska olen tuntenut Koskenniemen runon vain Kuulan sävellyksen kautta, kuvaa viimeinen kaavio sitä, miten olen runon tottunut hahmottamaan, ja sen takia Koskenniemen alkuperäisen runon näkeminen oli niin kovin yllättävää. Kuulan sävellyksen kautta hahmotettuna Nää, oi mun sieluni, on runossa ikään kuin kehystävä ele, joka avaa ja sulkee ensimmäisen ja kolmannen säkeistön. Näiden keskenään samanmuotoisten säkeistöjen välillä on lyhyempi kontrastoiva säkeistö. 

Muoto Koskenniemen alkuperäisessä runossa on aivan toinen: Nää, oi mun sieluni, on Koskenniemellä puhtaasti avaava ele, joka merkitsee aina uuden säkeistön ja uuden ajatuksen alkua (ks. ensimmäinen kaavio). Erityisesti tavalla, jolla Koskenniemen runon toinen säkeistö hajoaa Kuulan sävellyksessä eri jaksoihin, on lähes järisyttävä vaikutus runon kokonaisuuden hahmottumisessa.

Olisi kiinnostava tietää, mitä Koskenniemi on ajatellut siitä, että Kuula on näin sormeillut hänen runoaan.

Kommentit

  1. Näin tekee mestari musiikillista muotoa, kun sattui - Heikki Klemetin tilauksesta - tarttumaan toisen nuoren ja nousevan pohjalaistaiteilijan runotuotokseen. Hyvää työtä kaikilta kolmelta!

    Antiikin runomittoja taidokkaasti, mutta hieman yksitoikkoisesti jäljittelevä "Nää, oi mun sieluni, auringon korkea nousu!" nousee kyllä muodon puolestakin aivan uudelle tasolle nimenomaan Kuulan kuorosävellyksenä. Olet aivan oikeassa käyttäessäsi sanaa "järisyttävä"!

    Onpa muutakin ulottuvuutta! Ihmetyttää vain, miten Suomen Laulun silloiset bassot - laulu kun on sävelletty 1910 - selvittivät fugato-jaksoa seuraavan mieskuoro-osuuden suuret d:t... Mutta ehkä "ikiaikojen äänettömässä hartaudessa" - ja vielä pianissimossa laulettaessa - niiden ei ollut tarkoituskaan kuulua... ☺

    Kuula käyttää runon aineksia oivallisesti muotoa rakentaessaan. B-osassa tahtilajikin vaihtuu, kun keskitytään majesteettisesti fugeeraten temppelin rakentamiseen ja sitä seuraavaan tyynnyttävään paluuseen alkuperäiseen tahtilajiin ja syvenevään hartauteen holvien alla, ajattomaan "mestarin hengen" läsnäoloon mieskuorosoinnin huminoissa...

    Tässä kohtaa tulee mieleen, mahtoiko Linnunlaulun lukupiirissä viihtyvä nuori Veikko Antero olla saanut herätteitä runoonsa teosofiasta tai vapaamuurariudesta, kuuluihan piiriin huomattavia tämänkin alan edustajia, mm. säveltäjä Erkki Melartin? Teosofia oli siihen aikaan kovassa nousussa ympäri Eurooppaa...

    Fennomaanien rakkaus antiikkisiin runomittoihin on tunnettu. Tämä Koskenniemen runo on daktyylistä pentametriä, jossa värssyn kaava näköjään on 5 + 5 + 5 + 2. Ne ylimääräiset kaksi runojalkaa itse tulkitsisin mieluummin osaksi heptametria, jolloin säkeistön muoto on helposti tajuttava 5 + 5 + 7.

    Näin tuo Kuulan loppuun sijoittama huipennus, fortissimossa esiin työntyvä "allargando" sopraanon ja tenorin korkean a:n siivin saattelemana on sävellyksen muodon aukottomasti sulkeva ajatus, jossa runo itse tiivistää itsensä - ei suinkaan palasista, vaan painokkaasti ylimääräisen heptametrin avulla. Ei saranoita, vaan lukko.

    Tämä on muodon juhlaa, ja tämä se vasta nostaa runon korkealle! Luulenpa Veikko Anteron hiljaa sisimmässään tajunneen tämän, vaikka ajatuksistaan en ole sen kummemmin tietoinen...

    "Auringon noustessa" on ohjelmia ja katalogeja ajatellen huomattavasti järkevämpi sävellyksen nimenä kuin runon alkuperäinen nimi, joka esiintyäkseen vaatii jo kaksi riviä(!).

    Ainakin minun kirjassani! Löysin hyllyistäni näet Seppo Hiltusen antikvariaatista (Sofiankadulta) muinoin pelastamani hurmaavan pikku kirjasen, WSOY:n vuonna 1919 julkaiseman Ruususarjan I-opuksen, V.A. Koskenniemen "Hiljaisuuden ääniä". Siihen on valikoitu runoja edellisvuonna julkaistuista Veikko Anteron ensimmäisistä "Kootuista". Tämä hauras, kämmenelle mahtuva ja veitsellä aukaistuja jugend-koristeisia sivuja sisältävä pieni kirjapainotaidollinen ihme on eräs kirjastoni aarteista.

    Siinä muuten "Nää, oi..." -runon joka säkeistössä on 7 riviä. No, rivien sijoittelulla ei tässä tapauksessa ole merkitystä, koska tärkeintä säveltäjän näkökulmasta tietenkin on METRUMI.

    Surren ajattelen, että "Hiljaisuuden äänien" maailmaan ilmestyessä Toivo Kuula oli jo kuollut... "Juonut, onneton mies, Muusain hän kaivosta on!" (Runosta "Hippokrene-lähteellä")

    VastaaPoista
  2. Ai joo! Tarkistin asian, ja tottahan se on: Sectio aurea on juuri siinä "holvien" kohdalla, kun MIESKUORO astuu kuvaan mukaan ja palataan alkupeäiseen 4/4-tahtilajiin. Tässä on ytyä!

    Ei Toivo Kuula taatusti tahteja laskeskellut kuten ei Sibeliuskaan, tulipahan vain ihan luonnostaan, luonnon voimasta jolla on oma järjestyksensä! ☺

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Oletko sinäkin aina laulanut Savolaisen laulun väärin?

Pieni silmäys Toivo Kuulan Rukouksen luonnokseen