”Viro on ryöstänyt kansallislaulumme” (osa 3)

Klemetti Maamme-laulun kimpussa

Heikki Klemetti hyökkäsi Suomen Musiikkilehdessä (1933) koko arvovaltansa voimalla Paciuksen Maamme-laulua vastaan. Artikkelissaan Klemetti pyrki osoittamaan, että Pacius oli Maamme-laulussa kopioinut saksalaista juomalaulua Papst und Sultan, Paavi ja sulttaani – tai Paavi-laulu, kuten Klemetti itse sitä kutsui.

Klemetin artikkelin analyyttisenä ytimenä on musiikkiesimerkki, jossa hän on asetellut päällekkäin kahdelle viivastolle Maamme- ja Paavi-laulun. Tosin Paavi-laulu ei ole esimerkissä sellaisenaan vaan koostettuna pienistä pätkistä siten, että Maamme-laulun kanssa vastaavat kohdat osuvat aina kohdakkain. Tällä metodilla hän pyrki näyttämään toteen Maamme-laulun taustan saksalaisessa juomalaulussa. Sen, että hän on joutunut muokkaamaan juomalaulua melko paljon ennen kuin yhtäläisyydet paljastuvat, Klemetti käytti todistusaineistona siitä, että Pacius on tehnyt rikoksensa tietoisesti. Toisin sanoen Klemetin mukaan laulujen yhtäläisyydestä todistavien todisteiden hämäryys on siis itsessään todiste siitä, että jotain on tosiaan yritetty piilotella. Logiikka on tuttuakin tutumpi kaikenkarvaisten salaliittoteoreetikkojen argumentoinnista.

Klemetin ”analyysi” olisi hauska, jos se olisi satiirinen tai esitettäisiin esitelmänä tutkijoiden pikkujouluissa. Mutta mies on uskomatonta kyllä ihan tosissaan! Idiotismien debunkkaaminen asiallisin argumentein on harvoin hedelmällistä, joten asia-argumenttien sijaan käytän Klemetin metodia itseään vastaan: todistan, että tunnettu joululaulu No onkos tullut kesä ei olekaan suomalainen kansanlaulu, kuten on väitetty, vaan se on muokattu Maamme-laulusta. Katsokaa vaikka:

Se, että No onkos tullut kesä -laulussa kohotahdilla on vain kaksi nuottia kolmen sijaan eli ensimmäinen nuotti on jätetty pois, osoittaa joululaulun tekijän peittäneen jälkensä taiten. Samoin tahtilajin muutos on tästä selvä todiste.

No vitsit vitsinä. Toivo Haapanen huomautti jo vuonna 1944 Klemetin analyysin metodologisesta kestämättömyydestä. Tästä sukeutui heidän välilleen lyhyt Suomen Kuvalehden sivuilla käyty debatti, joka ei kuitenkaan johtanut varsinaisesti mihinkään lopputulemaan. Paitsi että se ilmeisesti vahvisti asiaan perehtymättömien mielessä ajatusta, että Klemetti oli todella todistanut Paciuksen plagioineen – esimerkiksi Suomen Kuvalehdessä vielä vuonna 1994 näin todella kirjoitettiin ihan vakavissaan (Lamberg 1994, 39).

Maamme-laulu ja saksalainen yliopistomaailma

Maamme-laululla on kyllä ihan oikeastikin Saksa-yhteys, mutta se ei ole lainkaan niin mediaseksikäs kuin Klemetin plagiaattisyytös. Nimittäin Stuttgartin musiikkikorkeakoulun perustaja, säveltäjä Immanuel Faisst oli ihastunut Paciuksen melodiaan tutustuttuaan siihen laulu-piano-versiona. Faisst teki laulusta mieskuorosovituksen, jota varten August Fischer kirjoitti saksankielisen tekstin. Laulusta tuli saksalaisissa yliopistopiireissä suosittu ja siihen tehtiin useita jälkisanoituksia – kuten yliopistositsiperinteessä on edelleen tavallista. Laulu kiersi Saksassa myös naiskuoroversiona, mutta ei Fischerin tekstillä.

Kun Helsingin kaupunginorkesterissa (tai sen edeltäjissä) soittavat saksalaismuusikot sitten kuulivat Suomen kansallislaulun, he tunnistivat siitä opiskeluaikojensa juomalaulun – he eivät siis tienneet, että todellisuus oli päinvastainen: heidän juomalaulunsa oli alun perin Suomen kansallislaulu. Väärinkäsitys harmitti Paciusta kovasti. Hän antoikin painattaa laulustaan Saksassa levitettäväksi uuden edition, jonka otsikon alle hän kirjoitutti: ”Wird häufig in Deutschland gesungen ohne zu wissen wer es komponirt” (tätä on käsitelty kirjallisuudessa paljon; jos haluat lukea lisää, ks. esim. Sohlström 1913, 18–19, Tarasti 1998, 12–13, Salmenhaara 1998, 198–201).

Toki Maamme-laulun samankaltaisuudet Paavi-laulun kanssa olivat tiedossa jo paljon ennen Klemetin tekstiä ja laulujen yhteneväisyyksille oli naureskeltu jo 1800-luvun puolella. Klemetin varsinainen kontribuutio keskusteluun oli näiden kahden erillisen tarinan – eli Faisst-juonteen ja Paavi-laulujuonteen – yhdistäminen yhdeksi myyttiseksi tarinaksi, jonka suhde todellisuuteen on kerrassaan hämärä. Klemetti sotkee faktat totaalisesti vuoden 1944 (b) tekstissään ja tulee esittäneeksi, että Suomeen tulleiden saksalaismuusikoiden juomalaulu, eli uudelleensanoitettu Maamme-laulu, oli nimenomaan Paavi-laulu, ja että Pacius olisi nimenomaan pahastunut näiden melodioiden rinnastuksesta. Klemetti sotkee faktoja myös siten, että hän vuonna 1944 kiistää vuonna 1933 väittäneensä Paciuksen plagioineen tietoisesti, vaikka kyllä hän näin väitti.

Klemetin motiivit

Klemetin tekstiä lukiessa on hyvä muistaa sen konteksti, sillä Klemetti kiivaili niin Paciusta kuin Runebergiäkin vastaan aina kun mahdollista. Hän vastusti erityisesti Runebergin kansallisrunoilijan statusta tämän ruotsikielisyyden takia, ja teki paljon työtä Runebergin korvaamiseksi Lönnrotilla ja Kivellä. Klemetti mm. kieltäytyi esiintymästä Ylioppilaskunnan Laulajien kanssa Runebergin päivän juhlissa; Klemetin Kivi-suhteesta voi lukea esimerkiksi Pilvilaiva-kirjasta (1947). Klemetille Suomen kansallislaulu, jossa oli ruotsinkielisen Runebergin teksti ja saksalaisperäisen maahanmuuttajan sävel, oli kerrassaan kauhistus, ja siitä piti päästä eroon.

On myös hyvä muistaa, että kansallislaulukeskustelussa Klemetillä oli oma lehmä ojassa. Hän oli nimittäin itse runoillut tekstin Oi kallis Suomenmaa erääseen kansansävelmään, ja hän olisi mieluusti nähnyt tuotoksensa ottavan kansallislaulun aseman – melko lähelle sitä statusta Oi kallis Suomenmaa sotavuosina itse asiassa pääsikin. Klemetin Pacius-antipatiat eivät kuitenkaan rajoittuneet vain kansallislaulukysymykseen, vaan Klemetti vastusti tämän saamaa asemaa suomalaisen musiikin isänä, esimerkiksi hänen artikkelinsa Fredrik Pacius – vähän totutun toista puolta (1944a) ainoa pointti on Paciuksen ilkeämielinen vähättely.

Klemetti korosti Paciuksen ei-suomalaisuutta kirjoituksissaan jo 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä korostaen, kuinka vasta Sibeliuksen sukupolvi toi musiikkiin suomalaisuuden (ks. esim. Klemetti 1906). Tästä näkökulmasta ei muuten ole merkityksetöntä, että Klemetti viittasi saksalaiseen juomalauluun jatkuvasti Paavi-lauluna: vihjaus katolisuudesta pyrki vieraannuttamaan Maamme-laulun ja Paciuksen mahdollisimman kauas ainoasta oikeasta suomalaisuudesta, joka oli Klemetille suomenkielistä ja luterilaista.

Klemetin perintö elää

Tämän vuosituhannen kansallislaulukeskustelussa ei ole kauheasti faktoilla juhlittu. Faktojen sijaan keskustelun argumentaatio on perustunut pitkälti erilaisiin mielikuviin ja myytteihin, joiden taakse ei ole haluttu syystä tai toisesta kurkistella. Tästä hyvä esimerkki on Helsingin kaupunginkirjaston kysy.fi-palvelun vastaus (2008) kansalaisen tiedusteluun siitä, onko Maamme-laulu tosiaan plagiaatti. Kaupunginkirjaston allekirjoittamassa vastauksessa kerrottaan ensin:

Kyllä siltä vaikuttaa. Kun pidetään mielessä, että Pacius joutui säveltämään sen aikamoisessa kiireessä, noin kolmessa päivässä, on hyvin ymmärrettävää, että hän käytti siihen jotain hänelle ennestään tuttua sävelkulkua. Tämä oli alun alkaen huhu, jonka toi julkiseen tietoisuuteen mm. radiotoimittaja Hannu Taanila, joka on perehtynyt sakasalaisen [sic] musiikin traditioon. Nyttemmin tämä käsitys on saanut kannatusta yleisemminkin musiikin tuntijoiden piirissä. (kysy.fi-palvelu, vastaus päivätty 21.10.2008)

Vastauksessa viitattiin myös professori Eero Tarastin Sävelten sankareita -kirjaan, mutta tämän artikkelin tiedot kirjaston vastaus nollasi välittömästi:

Eero Taarasti [sic] kertoo kirjassaan Sävelten sankareita laajasti Maamme-laulun synnystä ja väittää siinä että Maamme-laulu olikin ensin ja n.s. saksalaiset kansanlaulut sen jälkeen. Uskokoon ken haluaa. (ibid.)

Kaupunginkirjaston nimissä tehdyltä vastaukselta toivoisi parempaa lähdekritiikin ymmärrystä. Paitsi että kysymykseen annettu vastaus, Pacius ”käytti siihen jotain hänelle ennestään tuttua sävelkulkua”, perustuu huhuun, joka on annettu totena ilman minkäänlaisia lähteitä, kirjaston vastaus nollaa lauseella ”uskokoon ken haluaa” ainoan antamansa artikkelin, jonka argumentaatio perustuu ihan oikeisiin arkistolähteisiin. Kannattaa myös kiinnittää huomiota, että vastaus ei nimeä yhtään musiikin tuntijaa, joiden piirissä plagiaattiajatus olisi saanut kannatusta – näin vain todetaan olevan.

Ilmeisesti halu uskoa Maamme-laulun saksalaistaustaan hämärtää täydellisesti kyvyn ja halun pienimpäänkin rationaaliseen ajatteluun. Tähän suuntaan vihjaa kirjaston vastauksen yksityiskohta, jossa kerrotaan Roman Schatzin sepittämästä tarinasta, jonka mukaan Pacius oli päiväkirjassaan tunnustanut plagioineensa kiireessä. Näköjään jopa kaunokirjalliset lähteet menevät painoarvossa arkistolähteiden ohi.

Taanilan radio-ohjelman tai Roman Schatzin sinänsä hauskan sepitteen sijaan kirjaston vastauksessa olisi voitu käyttää lähteenä jotain ihan oikeita tietokirjoja, kuten Maria Elisabeth Collan-Beaurainin Pacius-elämäkertaa (1921, 112–118) tai Gösta Sohlströmin muistelmia (1913, 18–19), jotka molemmat löytyvät kirjaston kokoelmista. Tai vähintäänkin vastauksessa olisi voitu perustella, miksi lukijan ei tulisi uskoa professori Tarastin artikkelin tietoja (1998, 12–13).

Myytti Maamme-laulusta saksalaiskansanlaulun kopiona on kuin action-elokuvan loppukohtauksen pahis, joka on tapettu moneen kertaan, mutta siitä huolimatta nousee aina yllättäen tekemään vielä yhden yrityksen. Paitsi että tällä kertaa pahis voitti onnistuen ujuttautumaan myytiksi, jota kukaan ei tunnu kyseenalaistavan. Esimerkiksi kun Christina Gestrin jätti joulukuussa 2003 eduskunnalle lakialoitteen Maamme-laulun asettamisesta Suomen kansallislauluksi, viitattiin lakialoitteen johdannossa Maamme-laulun taustaan saksalaisena kansanlauluna:

Helsingin yliopiston musiikin lehtori Fredrik Pacius sai tehtäväksi tehdä runoon sävelmän. Lopputuloksena oli sävelmä, joka otti vaikutteita sen ajan saksalaisista kansanlauluista. (LA 158/2003)

Kimmo Kiljusen vasta-aloitte, jolla hän vastusti Gestrinin aloitetta ja halusi Maamme-laulun korvattavan Sibeliuksen Finlandia-hymnillä, sisälsi käytännössä identtisen virkkeen:

Paciuksen Maamme-laulu on sävelmä, joka otti vaikutteita sen ajan saksalaisista kansanlauluista. (LA 166/2003)

Näköjään mistä tahansa päättömyydestä tulee totta, kun se vaan toistetaan tarpeeksi monta kertaa. Joten sanotaan nyt vielä varmuuden vuoksi: No onkos tullut kesä ei ole plagioitu Maamme-laulusta, eikä Viro ole ryöstänyt kansallislauluamme.

Viitatut teokset:

Collan-Beaurain, Maria Elisabeth 1921. Fredrik Pacius: Lefnadsteckning. Helsinki: Söderström.

Haapanen, Toivo 1944. Maamme-laulun sävelmä. Suomen Kuvalehti 13–14/1944.

Klemetti, Heikki 1906. Suomen musiikki venäläisen silmillä katsottuna. Säveletär vol. 11–12.

Klemetti, Heikki 1933. Maamme-laulun alkuperä. Suomen Musiikkilehti vol. 8.

Klemetti, Heikki 1944a. Fredrik Pacius – vähän totutun toista puolta. Suomen Kuvalehti 8/1944.

Klemetti, Heikki 1944b. Maamme-laulu – Paavilaulu. Suomen Kuvalehti 16/1944.

Klemetti, Heikki 1947. Elettiinpä ennenkin. Teoksessa Pilvilaiva (Helsinki: Aleksis Kiven Seura).

Lamberg, Seija 1994. Kelpaisiko Sibeliuksen Finlandia-hymni? Suomen Kuvalehti 30/1994.
Salmenhaara, Erkki 1998. Maamme-laulu kansallisena symbolina. Teoksessa Siltoja ja synteesejä (Helsinki:Gaudeamus)

Sohlström, Gösta 1913. Sångarminnen av Kösse. Helsinki: Lindbergs tryckeri aktiebolag.

Tarasti, Eero 1998. Fredrik Pacius ja Maamme-laulun vaihtoehdot. Teoksessa Sävelten sankareita. Helsinki: WSOY.