Ensimmäinen (?) yritys helsinkiläiseksi sinfoniakuoroksi

Helmikuun 23. päivänä 1863 kuuluisa ruotsalainen pianisti ja kapellimestari Philip Jacobsson järjesti Helsingin Uudessa teatterissa (nyk. Svenska Teatern) konsertin, joka osoitti, että vaikka kaupungissa oli ajanmukainen, vain kolme vuotta aiemmin käyttöön vihitty teatteritalo ja sen yhteydessä 20 ammattimuusikosta koostuva teatteriorkesteri, kaupungin musiikkielämän kehittymisen tiellä oli vielä yksi valtava este. Helsingfors Dagbladin kriitikko toi tämän esiin varsin suorasanaisesti kirjoittaen nimimerkkinsä W. B–n. suojasta 26.2.1863:

Herra Jacobssonilla on tapana konserteissaan välttää niitä tavanomaisia ohjelmasabluunoita. Olisikin toivottavaa, että tätä kehuttavaa pyrkimystä tuettaisiin paremmin resurssein kuin tilapäisesti kokoonkerätyllä laulajajoukolla.

Hr Jacobsson plägar vid sina konserter undvika den vanliga programchablonen. Det vore önskligt att detta berömliga sträfvande understödts af bättre resurser än en för tillfället hopsamlad sångarskara.

Kriitikko halusi nostaa lukijoidensa tietoisuuteen sen, että Helsingistä puuttui kokonaan pysyvä sekakuorokokoonpano, minkä takia suurteosten esittäminen oli kaupungissa hyvin vaikeaa, sillä kuoro piti koota joka ikistä projektia varten uudelleen, mikä puolestaan tarkoitti, että harjoitusprosessi alkoi joka kerta käytännössä alusta. Nytkin Jacobssonin konsertin saavutukset haihtuisivat savuna ilmaan kuoron hajotessa periodin jälkeen. Tätä oli kriitikosta mahdoton hyväksyä – elettiinhän sentään jo 1860-luvua! Hänestä oli sääli, ettei pysyvän kokoonpanon puuttuessa pitkälinjaista, projektien yli etenevää kehitystä voinut tapahtua. Kriitikko muotoili ongelman näin:

Tarvitaan uskomaton vaivannäkö, jotta tämänlaisin voimin voitaisiin toteuttaa suurten sävellysten esityksiä, ja se voi johtaa täysin tyydyttävään tulokseen vain, jos harjoitteluun tuhlataan sellainen määrä aikaa, jota ei herra Jacobssonilla ole käytettävissään. Me emme halua kuitenkaan pitää häntä vastuullisena ja ottaa häneltä tätä voittoa, joka pitkäaikaisesta vaivannäöstään huolimatta tulee jäämään hedelmättömäksi niin kauan kuin kaupunkimme osana on olla ilman lauluyhdistystä. Se tekninen varmuus, joka sellaisella instituutilla voitetaan, muodostaa yli puolet sen vaivannäön kustannuksista mikä suurten kuorojen harjoituttamisessa suurissa taideteoksissa tulee.

Mödan att med sådana krafter åstadkomma stora kompositioners utförande är otrolig och kan leda till fullt tillfresställande resultater endast om på inöfvandet bekostas en tidspillan, som icke står till buds för hr Jacobsson. Vi vilja emellertid hålla honom räkning för att afsäga sig denna triumf, som, med sitt långvariga tråk och bråk, kommer att förblifva ofruktbar, så länge det är vår stads lott att sakna en sångförening. Den tekniska säkerhet, som vinnes vid ett sådant institut, utgör mer än halfa beloppet af all den möda man har med inöfvandet af körer i stora konstverk.

Kriitikkoa harmitti Jacobssonin konsertissa erityisesti se, että kuoron heikon tason takia konserttiohjelmassa ollutta Gioachio Rossinin Stabat materia solisteille, kuorolle ja orkesterille ei voitu kuulla kokonaisuudessaan. Teoksesta oli esitystä varten pitänyt leikata pois kaksi kuoro-osaa, sillä ne osoittautuivat ”tilaisuutta varten kerätylle laulajajoukolle” liian vaikeiksi. Harmitusta ei vähentänyt se, ettei Helsingistä myöskään löytynyt tarpeeksi laadukasta tenorisolistia, joten yksi teoksen aarioista esitettiin ilman laulajaa instrumentaaliversiona.

Samat esiintyjät esittivät samaisen teoksen vajaata viikkoa myöhemmin (28.2.1863) hyväntekeväisyyskonsertissa, jolla kerättiin varoja vasta 14-vuotiaan ahvenanmaalaisen pianistilahjakkuuden Alie Lindbergin tulevia musiikkiopintoja varten. Kriitikon mielestä se, että kuoro lauloi toisella kerralla selvästi ensimmäistä konserttia paremmin, toimi todisteena siitä, mistä hän oli jo aiemmin kirjoittanut. Niinpä nimimerkki W. B–n. palasi aiheeseen Helsingfors Dagbladin sivuilla vielä uudelleen 2.3.1863:

Ilolla kuunteli Rossinin Stabatia, jossa kuorot loistivat tarkkuudellaan ja tasaisuudellaan. Pieni joukko oli jo kerran ollut lauteilla, ja sellaisesta yhteistyöstä saa suuremman varmuuden kuin päättymättömästä harjoittamisesta. Siksi olisi erittäin ilahduttavaa, jos tässä yksittäisessä yrityksessä suosiollisesti avustaneet henkilöt kerran perustaisivat pysyvän sekakuoron turvatakseen kuorolaulun perustavanlaatuiset perusehdot – yhteisesti hankitun tottumuksen.

Med nöje återhörde man Rossinis Stabat, der körerna utmärkte sig genom precision och jemnhet. Den lilla skaran hade redan varit i elden, och af en sådan samverkan erhålles mycken mera säkerhet än af ändlösa repetitioner. Derföre vore det ytterst fägnesamt om de vid ett enstaka företag benäget medverkande personerna en gång skulle konstituera sig till en permanent sångförening, för att tilltrygga sig körsångens oeftergifliga grundvilkor – en gemensamt förvärfvad vana.

Kriitikon esittämään toiveeseen pysyvän kuoron perustamisesta tarttui Karl Johan Moring, Leipzigin konservatoriossa opiskellut suomalaismuusikko, joka oli jo ollut vastuussa useamman ”tilapäissekakuoron” kokoonpanemisesta ja harjoittamisesta. Moring oli varsinainen kuoropiirien työmyyrä, joka myös sovitti valtavan määrän sekakuoro-ohjelmistoa. Tuohon aikaanhan kaikki pysyväisluontoiset kuorot olivat mieskuoroja, joten sekakuoron perustamista vaikeutti se, ettei niille ollut saatavissa ohjelmistoa – varsinkaan kotimaista. Moring päätti korjata myös tämän ongelman, ja hän ahkerasti julkaisi sovituksiaan ja sävellyksiään. Niitä kertyi lopulta kaikkiaan seitsemän omakustanneniteellistä.

Moring alkoi koota suurta sekakuoroa, joka täyttäisi Helsingin kokoisen sekakuorotyhjiön ja pystyisi tarvittaessa toimimaan vastaperustetun orkesterin kuorona, kun se haluaisi esittää suurteoksia. Moringin uuden suurkuoron ensiesiintyminen tapahtui keväällä 1864 Helsingin yliopiston juhlasalissa. Kokoonpano sai myös Helsingfors Dagbladin kriitikon W. B–n. (14.4.1864) hyväksynnän:

Tulokset, kuten nyt viimeksi saimme kokea, ovat todellakin ilahduttavia, ja me emme voi ylistää niitä enempää kuin tervehtiä esiintyjiä ikään kuin takauksena sille toiveelle, jota me niin kauan olemme ylläpitäneet koskien musiikin tulevaisuutta, – että nimittäin kaupunkimme saisi itselleen pysyvän lauluyhdistyksen.

Resultaterna, sådana vi sednast erfarit dem, äro i sanning glädjande och vi kunna ej loforda dem bättre, än genom att helsa dem som en borgen för den önskan, vi så länge hyst om musikens framtid, – att nemligen vår stad måtte komma sig till en permanent sångförening.

Positiivisesta palautteesta rohkaistuneena Moring vei asiaa eteenpäin ja uusi sekakuoro järjestäytyi virallisesti 19. syyskuuta 1864 valiten nimekseen Sylviaföreningen, ilmeisesti kunnianosoituksena Zachris Topeliukselle, joka taustalla tuki Moringin kuoroponnisteluja.

Noin 80 laulajasta koostunut Sylviaföreningen toimi Karl Johan Moringin johdolla seuraavan vajaan neljän vuoden ajan niin järjestäen omia konserttejaan kuin avustaen lukuisissa muiden järjestämissä konserteissa joko kokonaisena tai pienryhmällä. Sylviaföreningenin noin 20 parasta laulajaa perustivat nimittäin eliittikuoron Lillaföreningen, joka myös esiintyi aktiivisesti. Sylviaföreningenin piirissä toimi myös Suomen ensimmäinen naiskuoro Vårförening. Emokuoroa voisi toisin sanoen kuvata sateenvarjo-organisaationa, jonka suojissa tapahtui monenmoista musiikkitoimintaa.

Tuo toiminta loppui kuitenkin valitettavan lyhyeen nälkävuosien seurauksena. Ympäri Suomea riehunut tyyfus-epidemia otti uhrikseen myös kuoron primus motorin, Karl Johan Moringin maaliskuussa 1868.

****

On hämmentävää, miten syvään unholaan Sylviaföreningen ja johtajansa Karl Johan Moring ovat Suomen musiikinhistoriassa joutuneet. Esimerkiksi Suomen kuorolaulun historiateos Laulun tenhoisa taika sivuuttaa Sylviaföreningenin kokonaan. Sivuutuksen syy lienee tarinankerronnallinen, sillä Suomen kuoromusiikin historian suuressa tarinassa 1860-luvulle on haluttu varata rooli suomenkielisen kuorolaulun nousun vuosikymmenenä – kuultiinhan Jyväskylän opettajaseminaarin ensimmäisissä näytteissä kesäkuussa 1864 konsertti, joka ensimmäisen kerran sisälsi yksinomaan suomenkielisiä lauluja. Moring ja hänen ruotsinkieliset piirinsä eivät ilmeisesti tähän tarinaan sopineet.

Yksi syy unholaan lienee myös se, että kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin eli vuonna 1895 perustettiin samanniminen lasten eläinsuojelujärjestö. Tästä syystä on esimerkiksi Sylviaföreningen-kuoron konserttien käsiohjelmat arkistoitu ja asiasanoitettu virheellisesti eläinsuojelukokoelmiin, mikä on saattanut harhauttaa osaa musiikintutkijoista.

  

Seuraava blogitekstini käsittelee Sylviaföreningenin ohjelmistoa. Jos ajattelet, ettei kuulosta kiinnostavalta, olet väärässä! Seuraavasta tekstistä paljastuu esimerkiksi sellainen merkillisen hieno historiallinen yksityiskohta, että eräs Sylviaföreningenin laulamista lauluista nousi maailmanmaineeseen sata vuotta myöhemmin vuonna 1960, kun Elvis Presley lauloi sen englanninkielisenä käännöksenä Hollywood-elokuvassa G.I.Blues. Arvaako joku, mistä laulusta on kysymys?