"Viro on ryöstänyt kansallislaulumme"

Urheilupiireissä kuohuu (2001)

Helmikuun 19. päivänä vuonna 2001 keräännyttiin monissa kodeissa ympäri Suomea seuraamaan Lahdessa järjestettyjä hiihdon maailmanmestaruuskilpailuja. Vuorossa oli miesten 30 kilometriä perinteisellä tyylillä, ja suomalaisyleisön toiveet olivat tavalliseen tapaan korkealla. Toiveet eivät kuitenkaan toteutuneet, vaan hiihdon voitti Viron ykköshiihtäjä Andrus Veerpalu dramaattisesti vain kahden sekunninkymmenyksen marginaalilla toiseksi tulleeseen Norjan Frode Estiliin isäntämaan menestyksen ollessa perin vaatimatonta.

Illalla Lahden torilla juhlistettiin Veerpalua, jonka voitto oli historiallinen. Veerpalu oli nimittäin voitollaan saavuttanut itsenäiselle Virolle historiansa ensimmäisen hiihdon mm-kultamitalin. Suomalaiset tuntuivat olevan aidosti iloisia veljeskansansa menestyksestä, kunnes palkintojenjaossa tapahtui jotain hämmentävää. Veerpalun käännyttyä mitali kaulassaan kohti lippusalkoja, joista keskimmäiseen pian nousisi Viron sinimustavalkea lippu, kajahti ilmoille Maamme-laulu. Totta kai kaikki tiesivät, että Suomella ja Virolla oli yhteinen kansallislaulu, mutta Lahden mm-hiihtojen palkintojenjako konkretisoi asian aivan uudella tavalla. Moni hämmentyi, kun modernin suomalaisen kansallistunteen kaikkein pyhimmässä eli suomalaisille perinteisen menestyslajin palkintojenjaossa ei-suomalaisen voittajan kunniaksi soitettiin Suomen kansallislaulu.

Yksi näistä hämmentyneistä oli kansanedustaja Sulo Aittoniemi. Aittoniemi reagoi asiaan välittömästi tehden asiasta eduskunnassa kirjallisen kysymyksen jo Andrus Veerpalun palkintojenjakoa seuraavana päivänä. Helmikuun 20. päivä päivätyssä kirjallisessa kysymyksessään Aittoniemi kirjoittaa:

Kansallislaulu, lippu ja oma raha ovat tärkeitä kansan identiteetin kannalta. Raha menee ensi vuoden alussa. Lippu toistaiseksi jää, mutta kansallislaulun kanssa on ongelma, eteläisellä naapurimaalla Virolla kun on sama kansallislaulu kuin Suomella. Miten niin on voinut tapahtua, on minulle oikeastaan tuntematon asia. Asialla on merkitystä sikäli, että nousevan urheilumaan Viron kansallislaulu saattaa useinkin soida ilmoille, niin kuin nyt on käynyt Lahden maailmanmestaruuskisoissa. […]

Mitä mieltä hallitus on siitä, että ryhdytään toimenpiteisiin nykyisen Maamme-laulun vaihtamiseksi johonkin toiseen kansallishymniin, esimerkiksi Finlandiaan, jolloin nykyinen kansallislaulumme jää yksinoikeudella Viron käyttöön? (KK 167/2001)

Aittoniemen kirjallinen kysymys ei lopulta noussut julkiseen keskusteluun sillä tavalla, kuin aloitteen laatija oli ehkä toivonut. Suomalaisten lukuisat doping-käryt ja erityisesti niiden jälkipuinti imivät tehokkaasti hapen kevään 2001 julkisessa keskustelussa muilta aiheilta. Moni tuskin huomasi, että kuukautta myöhemmin (20.3.2001) kulttuuriministeri Suvi Lindén vastasi Aittoniemen kysymykseen, ettei hallitus nähnyt mitään aihetta toimiin kansallislauluasian tiimoilta.

Lehtikirjoittelu johtaa lakialoitteisiin (2003)

Unto Hämäläinen kirjoitti Helsingin Sanomien kuukausiliitteeseen 12/2003 artikkelin Maamme-laulusta. Hämäläinen pohti artikkelissaan usean asiantuntijan voimin sen asemaa niin Suomen kuin Vironkin kansallislauluna ja pohdiskeli vaihtoehtona Suomen kansallislaulun vaihtamista Finlandia-hymniin sekä Viron kansallislaulun vaihtamista Gustav Ernesaksin säveltämään Mu isamaa on minu arm – Hämäläisen artikkeli julkaistiin myös Eesti Ekspress -lehdessä. Yksi artikkelia varten haastateltu asiantuntija oli nykyinen Euroopan historian professori Laura Kolbe, joka muistutti, ettei Maamme-laulusta ole säädetty lakia tai asetusta, vaan sen asema perustuu käytäntöön.

Tähän yksityiskohtaan havahtui kansanedustaja Christina Gestrin, jonka mielestä oli suuri epäkohta, ettei Suomen kansallislaulusta, toisin kuin vaakunasta ja lipusta, ollut virallista lainsäädäntöä. Hän näki, että Maamme-laulu ansaitsi tulla nostetuksi kansallissymbolin asemaan Suomen leijonan ja siniristilipun rinnalle. Joulukuussa 2003 hän jätti eduskunnalle lakialoitteen Maamme-laulun säätämiseksi Suomen kansallislauluksi (LA 158/2003). Gestrin itse kertoi lakialoitteesta käydyssä täysistuntokeskustelussa aloitteensa pontimena olleen nimenomaan lehdistössä loppuvuodesta 2003 käyty kansallislauludebatti:

Silloin itse havahduin ymmärtämään, että Maamme-laululla ei ole virallista statusta. Sen vuoksi tein tämän lakialoitteen tästä mielestäni aivan vakavasti otettavasta asiasta. (täysistunnon pöytäkirja 12.2.2004)

Gestrinin aloite poiki nopeasti vasta-aloitteen. Sen takana oli Kimmo Kiljunen, joka myös halusi kansallislaulusta säädettävän lakiteitse. Hän tosin vastusti Gestrinin ehdotusta Maamme-laulun virallistamisesta ja esitti puolestaan lakialoitteessaan (LA 166/2003), että Suomen kansallislauluksi olisi säädettävä Sibeliuksen Finlandia-hymni. Asiasta Kiljunen oli kirjoittanut jo viitisen vuotta aiemmin kirjassaan Nahkurin orsilla: kansanedustajana Suomessa (1998, 155–156), minkä hän toi myös painokkaasti täysistuntokeskustelussa esiin. Tällä silmänkääntötempulla Kiljunen yritti sumentaa sen faktan, että Gestrinin aloite oli päivätty 4.12. ja hänen omansa 18.12.; Kiljuselle tuntui olevan tärkeää, ettei hänen aloitettaan nähtäisi ”vain” vasta-aloitteena.

Vaikka Kiljusen vasta-aloitteen perusteluosa oli koristeltu historiallisin tiedoin ja vetoamalla Finlandian sisältämään syvään kansallistunteeseen, lakialoitteesta käydyssä täysistuntokeskustelussa Kiljunen nosti painokkaasti esiin saman ongelman, mikä oli Aittoniemen kirjallisen kysymyksen taustalla kaksi vuotta aiemmin: kansallislaulun käyttämisen urheilukilpailuissa. Myös Kiljunen näki todellisena ongelmana tilanteen, jossa toisiaan vastaan kilpailevilla valtioilla on sama kansallislaulu. Eduskunnan täysistunnossa Kimmo Kiljunen kertoi omista kokemuksistaan, jotka saivat hänet kirjoittamaan lakialoitteen, jolla Maamme-laulu korvattaisiin Sibeliuksen Finlandia-hymnillä:

Kun puhutaan sitten sotkeutumisesta, muistan, kun Erki Nool voitti kultaa muistaakseni Sidneyn olympialaisissa. Itse en ollut tapahtumaa näkemässä mutta kuulin Maamme-laulun melodian televisiosta. Häpsähdin, onko Suomi voittanut kultamitalin. Pitkään ihmettelin, onpa erikoinen tilanne, kun en hoksannut silloin, että kyseessä olikin itsenäisen Viron edustaja Erki Nool. Tämän tapaisia tilanteita välttääksemme tietysti voisimme arvioida tämän asetelman uudelleen. (täysistuntopöytäkirja, 12.2.2004)

Kiljunen nostaa keskustelussa esiin vielä yhden konkreettisen kauhuskenaarion: Viron ja Suomen välisen maaottelun.

Tämä on aito ongelma, ja tämä meidän täytyy tunnistaa, että kansallislauluilla me määritämme omaa identiteettiämme suhteessa muihin maihin, muihin kansallisuuksiin, muihin kansakuntiin.(ibid.)

Keskustelun jälkeen eduskunta päätti siirtää sekä Gestrinin että Kiljusen aloitteet perustuslakivaliokuntaan, jonka hellässä huomassa ne ovat ilmeisesti vielä tänäkin päivänä.

Kokoomuksen puoluekokous Lappeenrannassa (2016)

Sekä Sibeliuksen syntymän 150-vuotisjuhlavuosi (2015) ja Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuosi (2017) aiheuttivat kumpainenkin keskustelua kansallislaulusta. Juhlavuodet nähtiin erinomaisina mahdollisuuksina vaihtaa Maamme-laulu Finlandia-hymniin. Asiasta yksityishenkilöiden tekemät kolme kansalaisaloitetta jäivät kuitenkin vaille merkittävää kannatusta keräten tuekseen parhaimmillaankin vain satoja ääniä, joten niiden poliittinen painoarvo jäi lähelle nollaa. Samanlaiseen muutaman sadan kannattajan tulokseen pääsi myös kansalaisaloite, jossa vaadittiin Daruden Sandstormin nimittämistä Suomen kansallislauluksi – onhan Suomi tullut tunnetuksi teknologiastaan ja konemusiikistaan, kuuluivat aloitteen perustelut.

Aivan toisen painoluokan keskustelu käytiin loppukeväästä 2016, kun kaksi Kokoomuksen nuorisojärjestöä teki puolueensa Lappeenrannassa järjestetylle puoluekokoukselle erilliset mutta pääosin saman sisältöiset aloitteet Maamme-laulun korvaamiseksi Finlandia-hymnillä (aloitteet 29 ja 30). Molemmissa pontimena oli Suomen 100-vuotisjuhlavuoden kunnioittaminen, vaikka toki myös Viron kansallislaulu nimettiin nykytilanteessa ongelmalliseksi (erityisesti aloite 30). Puoluekokousaloitteen painoarvo on monella tapaa samanlainen kuin kansalaisaloitteen: aloitteentekokynnys on matala, joten puoluekokous saa käsiteltäväkseen hyvin monenlaisia ja -tasoisia aloitteita, jotka eivät välttämättä vastaa kuin hyvin pienen osan puolueväen mielipiteitä. Aloitteet sinällään eivät siis ole painavia avauksia.

Nämä kaksi kansallislaulualoitetta saivat kuitenkin merkittävästi painoarvoa, sillä ne keräsivät nimekkäitä tukijoita. Merkittävimpänä tukijoista oli Kokoomuksen puoluehallitus, joka esitti, että puoluekokous hyväksyisi molemmat aloitteet. Myös useampi nimekäs kokoomuslainen osoitti julkisuudessa tukensa aloitteille. Kiinnostavan lisän keskusteluun toi käynnissä ollut Kokoomuksen puheenjohtajakisa, joka ratkaistiin samaisessa kokouksessa. Kansallislaulualoitteen kannattajiksi tunnustautuivat peräti kaksi kolmesta puheenjohtajaehdokkaasta, kun sekä Alexander Stubb että Elina Lepomäki ilmoittivat puoltavansa Maamme-laulun korvaamista Finlandia-hymnillä. Stubb muotoili kannatuksensa Oulussa järjestetyssä puheenjohtajavaalipaneelissa seuraavasti:

Finlandia on mielestäni yksi maailman kauneimmista musiikkikappaleista. Siinä on voimakas, kansallisromanttinen sävy. Sen on säveltänyt yksi maailman suurimmista klassisen tähdistä. Kun Suomi täyttää sata vuotta, olisi hienoa jos voisimme kajauttaa maailmalle perinteisen Finlandian. (Aamulehti 27.5.2016)

Puolueen puheenjohtajaehdokkaista vain Petteri Orpo ilmaisi tukensa Maamme-laululle. Oireellisesti Orpon humoristinen perustelu oli otettu urheilumaailmasta:

Maamme-laulu on upea. Jos voin vähän keventää: Kun Juti itki vuonna 1995, kun lauloi Maamme-laulua, ei sitä voi senkään takia vaihtaa. (ibid.)

Lappeenrannan puoluekokouksessa Petteri Orpo valittiin Kokoomuksen puheenjohtajaksi ja molemmat nuorisojärjestöjen kansallislaulualoitteet Maamme-laulun korvaamisesta Finlandia-hymnillä kaatuivat nimekkäistä kannattajistaan huolimatta selvästi jo alustavassa äänestyksessä.

******

Yllä olen pyrkinyt maalamaan yleiskuvan Maamme-laulun asemasta 2000-luvulla käydyn poliittisen keskustelun kolmesta aallosta. Seuraavassa tekstissä analysoin kansallislaulukeskustelussa käytettyä retoriikkaa. Lupaan myös kertoa, mistä otsikon sitaatti on.