Sankariprofessori vs. virkamiesopettajat

Leif Segerstamin elämäkerran luku Professori kertoo hänen ajastaan Sibelius-Akatemian orkesterinjohdon professorina. Luvun perusteella kaltaiseni ulkopuolinen lukija saa kapellimestariluokan toiminnasta kerrassaan kummallisen kuvan. Erityisesti tämä jakso nostatti kulmakarvani lähes kattoon asti:

Perjantaisin ja lauantaisin kapellimestariluokalla on oma orkesteri käytössään. Jokainen oppilas johtaa vuorollaan orkesteria noin viisitoista minuuttia. Leif istuu lavalla, seuraa johtamista ja puuttuu peliin, mikäli oppilas tekee virheitä.

Harjoitukset videoidaan, ja pienen tauon jälkeen koko luokka kömpii Leifin perässä Sibelius-Akatemian vanhan päärakennuksen vintille, jossa yhdessä katsotaan harjoitukset läpi. Kommentointi on ankaraa ja välitöntä, ja samalla tarinointi polveilee käytännön vinkeistä mille tahansa elämän alueelle. Leif kertoo tuoreimmat uutiset konserteistaan: mitä Tukholmassa soitettiin, missä syötiin ja minkälaisia uusia tyttösoittajia orkesteriin oli ilmestynyt. Oppilaat antavat vastalahjaksi vinkkejä uusista helsinkiläisravintoloista, jotka voisivat maestroa kiinnostaa. (sivut 402–403)

Jakson tarkoituksena on kuvata professorin poikkeuksellisen mutkattomia suhteita oppilaisiinsa, mutta se tulee kuin vahingossa kuvanneeksi arkipäivän seksismiä. Jaksoa lukiessani en voinut olla pohtimatta, miltä tämänkaltainen jutustelu opetustilanteessa on mahtanut tuntua Leifin naisoppilaista. Tai mitä tämä kertoo professorin suhtautumisesta ylipäätään naisiin musiikin ammattilaisina ja kollegoina. Yllättävintä tässä jaksossa on kuitenkin se, että elämäkerran kirjoittaja tapahtuman ulkopuolisena tarkkailijana ei ole kiinnittänyt tähän aspektiin mitään huomiota.

Kovinkaan paljon elämäkerturin ei ole tarvinnut problematisoida professori Segerstamin suhtautumista naisoppilaisiinsa, sillä koko Professori-luvussa ei mainita yhtään naista. Kirjan antaman käsityksen mukaan kapellimestariluokalla ei ollut ainoatakaan naista. Ja jos oli, heidät on komeasti leikattu pois. Esimerkiksi tästä käynee seuraavanlainen jakso, joka myöskin pyrkii kuvaamaan opettajan mutkattomia välejä oppilaisiinsa:

Tapoihin kuuluu, että Leif kutsuu koko luokan kotiinsa ja istuttaa keittiön suuren pöydän ääreen. Jokaisella on partituuri, ja teos käydään läpi siten, että oppilaat laulavat eri stemmoja ja Leif johtaa (itse myös laulaen, tietysti). Pietari Inkinen oli mukana, kun Sibeliuksen neljäs sinfonia harjoitettiin Saksan-konserttia varten. Minnaleena ja lapset tulivat kotiin juuri, kun kymmenen miestä hoilasi täyttä kurkkua sinfonian kolmannen osan kliimaksia. ”Heidän ilmeensä olivat unohtumattomat. Älämölö oli kauhea.” (sivu 406)

Ulkopuolisena minua kiinnostaisi jälleen tietää, eikö luokalla ollut tuolloin yhtään naista, vai onko kotiopetukseen kenties kutsuttu vain kymmenen miesoppilasta. Kumpikin vastaus on ongelmallinen, varsinkin kun kirjassa on aiemmin kerrottu luokalla olleen parikymmentä opiskelijaa (sivu 401). En yhtään epäile, etteivätkö tämänlaiset illanvietot ole olleet asianosaisille mukavia tai etteivätkö oppilaat olisi niistä jopa jotain oppineet, mutta kyllä tämä antaa yliopisto-opetuksesta erittäin kummallisen kuvan:

Leif kutsuu oppilaat kotiinsa, syöttää ja juottaa hyvin. Ateriaan kuuluvat yleensä kevyet alkupalat leikkeleistä tai kalasta ja maestron paistamat pihvit ilman lisukkeita sekä tietenkin erilaisia itse maustettuja snapseja ja elsassilaista valkoviiniä. Saunominen on myös osa Leifin opetusmetodeja siinä missä edeltäjänsä Panulan. (sivu 410)

Kirjassa Leifin opetusmetodien erinomaisuutta korostamaan on luotu käsite ”virkamiesopettaja”, jossa henkilöityy kaikki se pahuus, mitä Leifissä ei ole. Virkamiesopettaja on henkilö, joka epäinspiroivasti pitää kaikki tuntinsa – ja pitää ne vielä yliopiston tiloissa, jotka on sitä varten tiettynä ajankohtana varattu ja kalenteriin merkitty. He ovat vain kalpea varjo siitä neroudesta, josta Segerstam oppilailleen ammentaa.

Sibelius-Akatemiassa riittää byrokraatteja, jotka katsovat hämmästyneinä tai jopa närkästyneinä Leifin opetusta. […] Mikäli kamreeri laskee opetukseksi ainoastaan ne tunnit, jotka tapahtuvat Sibelius-Akatemian tiloissa, Leifin saldo voi olla pienempi kuin niillä virkamiesopettajilla, jotka eivät säännöllisesti konsertoi ulkomailla tai edes Suomessa. (sivut 405–406)

Olen itse opettanut sekä Sibelius-Akatemiassa että Metropolia-ammattikorkeakoulussa ja tunnustaudun ylpeästi virkamiesopettajaksi. Olen alani ammattilainen ja mielestäni myös hyvä opettaja. En usko, että omalle opetukselleni on ollut haitaksi se, että se on tapahtunut luokkahuoneessa, josta olen pyrkinyt tekemään tasapuolisen ja turvallisen tilan, esimerkiksi juuri saunan sijaan, vaikka toki romanttinen sankariopettajamyytti on aina lähtenyt liikkeelle siitä, että poistutaan luokasta (mieti vaikka Kuolleiden runoilijoiden seuraa).

Leif oli äkkiä alasti, vain sukat jalassa. Saunaryyppy juotiin juhlallisesti ja vikkelimmät juoksivat jo lauteille, kun Leif huusi amerikkalaiselle oppilaalle: ”David, tule tekemään minulle se, mitä Minnaleena aina tekee!”

Kutsuva käsky herätti naurunremakkaa, eikä amerikkalaispojalla ollut aavistustakaan, mitä hänen pitäisi opettajalleen tehdä – kunnes tämä osoitti jalkojaan. Oli riisuttava sukat, sillä Leifin verso ei taivu siihen kumaraan, jota sukkien riisuminen edellyttää. (sivu 411)

En aidosti oikein tiedä, mitä sanoa tästäkään elämäkertaan dokumentoidusta tapahtumasta, joka löytyy alaluvusta Opettajan avosyli. Ehkä amerikkalaisopiskelija on ollut opettajansa avosylin kanssa sinut, ehkä ei. Ihailevaan sävyyn kirjoitetusta tekstistä ei pysty lukemaan, miten nöyryyttävä tilanne on oikeastaan ollut. Mutta ilmeisesti sauna on ollut kapellimestariluokan opetuksessa tärkeä instrumentti – siksi paljon sitä Professori-luvussa käsitellään.

Ehkäpä Segerstamin kohdalla ongelma oli se, että hän ei kokenut olevansa palkkasuhteessa yliopistoon vaan että yliopisto on hänelle kiitollisuuden velassa siitä, että saa pitää hänet opettajanaan:

Koska Sibelius-Akatemian professorin vuosipalkka vastaa suunnilleen sitä summaa, jonka Leif saa kapellimestarina viikossa, hän katsoo lahjoittavansa professuurin lapsuuden opinahjolleen. (sivu 401)

kaikki sitaatit ovat Minna Lindgrenin kirjoittamasta kirjasta Leif Segerstam Nyt! (Teos, 2005)

[edit: Sitaatti, jossa puhutaan byrokraattien närkästymisestä, liittyy erityisesti lukuisiin ulkomaanmatkoihin]