Sibeliuksen suhteesta lauluteksteihinsä

Jean Sibelius sai tehtäväkseen säveltää juhlakantaatin Helsingin yliopiston vuoden 1894 promootioon. Tarkoitusta varten oli Kasimir Leinolta tilattu sävellettävä juhlaruno. Leinon ja Sibeliuksen yhteistyö ei sujunut ongelmitta, mistä kertoo esimerkiksi Kasimirin Eino-veljen muistiin kirjaama tapaus:

Veljeni Kasimir oli kirjoittanut jonkun juhlarunon hänelle.
-[Sibelius:] Tässä minä tarvitsen aa-aa-aa. Tuossa minä tarvitsen ii-ii-ii. Taikka muuten minä sävellän jonkun Hufvudstadsbladetin ilmoituksen.
Veljeni Kasimir oli raivoissaan.
-Mahdoton mies! karjui hän.

Eino Leinon kuvauksen mukaan Sibelius oli vaatinut, että runoilija muuttaisi runoaan siten, että tietyt musiikilliset kohdat sisältäisivät tiettyjä vokaaleja tai kenties tiettyjä sanarytmejä. Runoilija ei ollut tyytyväinen säveltäjän pyyntöihin ja oli puolestaan sitä mieltä, että muutokset tekisivät hänen runostaan kömpelön.

Leinon kuvausta on kiinnostavaa lukea toista aikalaiskuvausta vasten. Nimittäin kolme vuotta myöhemmin eli vuonna 1897 Sibelius oli jälleen säveltämässä kantaattia yliopiston promootioon. Tällä kertaa yhteistyökumppanina oli Aukusti Valdemar Koskimies (ennen nimensä suomentamista August Valdemar Forsman). Paavo Virkkunen muisteli todistamaansa säveltäjän ja runoilijan yhteistyöprosessia myöhemmin seuraavasti:

Kantaattirunoelman sisällys ja muoto tenhosi säveltäjänkin. Sain Korkeavuorenkadun 27:ssä seurata sitä läheistä yhteistyötä, joka liitti toisiinsa säveltäjän ja runoilijan. Runoilija sai eri kertoja täyttää säveltäjän erikoisia toivomuksia. Sanat olivat loppuneet, mutta sävelkuviot jatkuivat ja yöllisessä luomisessaan runoilija oli pian tehnyt säveltäjän toiveiden mukaisesti.

Vaikka Koskimiehen ja Sibeliuksen yhteistyö oli paljon rauhallisempi kuin Sibeliuksen ja Leinon, on tapauksissa yksi yhteneväinen piirre: tälläkin kertaa alkuperäisen runon oli taivuttava säveltäjän toiveiden tai vaatimusten edessä.

Tämä tuntuu olevan erittäin tyypillinen tilanne Sibeliuksen laulujen sävellysprosessissa. Usein tuntuu, että Sibeliukselle alkuperäinen runo ei ollut mikään pyhä ja koskematon kokonaisuus, jota hän sävellyksellään pyrki kuvittamaan. Pikemminkin runo toimi eräänlaisena luomisprosessin lähtökohtana, ja sitä voitiin muokata prosessin kuluessa, jos musiikillinen logiikka niin vaati. Runoilijan näkökulmasta tämä saatettiin helposti tulkita huolimattomuutena tai ymmärtämättömyytenä sanataiteita kohtaan (kuten Leinon tapaus todisti), mutta uskoakseni tästä ei Sibeliuksen kohdalla ollut kyse. Oikeastaan päinvastoin: mitä enemmän olen Sibeliuksen kuoroteosten syntyprosesseja tutkinut, sitä selvemmäksi on käynyt Sibeliuksen perfektionismi sanarytmiä ja sanapainoja kohtaan. Kiinnostavaa on, että tämä ei näy siinä, että hän olisi pyrkinyt säveltämään musiikkia, joka toisi nämä puolet runosta esiin, vaan hän systemaattisesti muokkasi runoja päästäkseen tähän tavoitteeseen. Sibeliuksen laulut ovat täynnä hänen tekemiään pieniä tekstimuutoksia.

Rakastavan ensimmäinen osa on hyvä esimerkki tyypillisestä Sibeliuksen tekemästä muutoksesta. Rakastavassa Sibelius on vaihtanut Kantelettaren runon sanajärjestystä useissa kohdin. Nämä muutokset ovat yleensä tehty ilmeiseistä metrisistä syistä. Esimerkiksi säeparin jälkimmäinen puolisko Missä istuvi iloni, / maalla kulla marjaseni? esiintyy Sibeliuksella muodossa kulla maalla marjaseni? Koska kyseisen kohdan fraasi alkaa kohotahdilla, osuu paino tekstin kolmannelle tavulle. Alkuperäisellä sanajärjestyksellä, jolla kohdan toki voisi laulaa, tämä tarkoittaisi, että tavu kul [-la] olisi painotettu tavun maal [-la] sijaan. Muutettu sanajärjestys, jossa siis korostuvat maalla marjaseni, ei vain korosta sanaa maalla sinänsä, vaan myös tekstin alliteraatiota, minkä merkitystä Kantelettaren teksteissä tuskin voi ylikorostaa.

Vaikka Sibeliuksen runoihin tekemät muutokset ovat keskimäärin melko pieniä, on yksi kiinnostava tapaus, jossa Sibelius vaihtoi runosta myös sanoja. Kyseessä on laulu Min rastas raataa, joka perustuu myöskin Kantelettaren runoon. Sibelius vaihtoi sanat Poikia naittaa, / tyttöjä työntää sanoihin Poika oottaa / tyttöjä tuolla. Tämä muutos hämmensi minua pitkään, sillä en oikein keksinyt sille mitään selitystä, kunnes Ainolassa käydessäni avasin varovasti Sibeliuksen oman kappaleen Kantelettaresta. Kyseisessä niteessä (joka oli Kantelettaren kolmas painos) on nimittäin juuri tuossa kohtaa painovirhe. Siinä ei lue Poikia naittaa vaan Poika naittaa. Painovirhe Poikia -> Poika tekee runon tuosta kohdasta mielettömän, sillä virheellisessä muodossa pojasta tulee yllättäen lauseen subjekti. Alkuperäisessä runossahan subjekti on talonpoika joka naittaa poikiaan ja työntää tyttöjään miehelään. Sibeliuksen oman Kanteletar-niteen näkeminen sai minut tekemään seuraavanlaisen hypoteesin: uskon, että ehkä Sibelius ihmetteli syntaktisesti mieletöntä lausetta, ja kun ei keksinyt anakronistisesti sanottuna ”sitä helppoa ratkaisua” (eli puuttuvaa i-kirjainta), hän yksikertaisesti keksi mielettömän lauseen tilalle uuden lauseen – mutta sellaisen, jossa on jokin järkevä merkitys.

Samaisessa laulussa on muuten myös toinen muutos. Tämän toisen muutoksen en usko olevan kuitenkaan tarkoituksellinen. Min rastas raataa -laulun ensipainoksessa (ja kaikissa seuraavissa editioissa aina kriittiseen editioon asti) sanat kuuluvat keihäitä heittää, vaikka Kantelettaren runossa kohta kuuluu keihäitä keittää (keittäminen liittynee keihäiden takomiseen). Minusta tuntuu erittäin epätodennäköiseltä, että Sibelius olisi halunnut tehdä tällaisen muutoksen, joka vielä rikkoo runossa niin oleellisen alliteraation. Uskonkin, ettei kyseessä ole Sibeliuksen tekemä muutos vaan ensipainoksen latojalle sattunut lukuvirhe. Sibeliuksen käsialassa nimittäin k- ja h-kirjaimet näyttävät usein kovin samanlaisilta. Esimerkkinä on alla kuva Sibeliuksen käsikirjoituksesta, jossa sana vaknen (yläviivaston yläpuolella) olisi varsin helposti luettavissa sanana vahnen, jos sellainen sana vain sattuisi ruotsin kielessä olemaan.

Yksityiskohta Sibeliuksen käsikirjoituksesta Ensam i dunkla skogarnas famn

Samanlainen käsialaan liittyvä väärinkäsitys on tulkintani mukaan myös laulussa Aamusumussa, jonka ensimmäinen lause kuuluu Sibeliuksen laulussa Päiv’ ei pääse paistamahan, kun on valtaa vailla, vaikka alkuperäinen J. H. Erkon runo kuuluu Päiv’ ei pääse paistamahan, kuu on valtaa vailla. Jälleen kerran viittaan tuohon yllä olevaan käsikirjoituskuvaan, jossa näkyy hyvin, miten samanlaiselta Sibeliuksen käsialan n- ja u-kirjaimet näyttävät – katso vaikka toisen tahdin ensimmäistä sanaa lundar. Kolmas samankaltainen väärinkäsitys löytyy Rakastavan ensimmäisestä osasta, jossa on laulettu jo toistasataa vuotta ahot ainaista iloa, vaikka Kanteletar tuossa kohdin kuuluu ahot ainoista iloa. Uskoisin, että tässäkin kyseessä on a- ja o-kirjainten samanlaisuus.

Korostettakoon, että kaikki kolme ylläovaa kirjainvaihdosesimerkkiä ovat vain hypoteesejani, sillä kaikkien kolmen laulun (Min rastas raataa, Aamusumussa ja Rakastava) käsikirjoitukset ovat kadonneet. Toimittamassani Sibeliuksen kuoroteosten kriittisessä editiossa olen mennyt lukuvirhehypoteesin pohjalta, mutta olen pyrkinyt tuomaan esiin ratkaisun epävarman luonteen mahdollisimman selvästi: kyseiset kohdat on merkitty editiossa hakasulkein, mikä tarkoittaa toimituksellista interventiota (eli olen toimittajan ominaisuudessa muuttanut päälähteen luentaa).

Kun puhutaan Sibeliuksen kuoroteosten sanojen ja sävelen suhteesta, on mainittava yksi jännittävä poikkeus. Sibelius nimittäin sävelsi kaksi kuorolaulua Skolsång ja Skyddskårsmarsch vuonna 1925 täysin ilman tekstiä ja lähetti laulujen käsikirjoitukset runoilija Nino Runebergille, joka sitten runoili melodioihin sopivat sanat. Runeberg kirjoitti molempien laulujen sanat suoraan Sibeliuksen käsikirjoituksiin. 

Vaikka tämänlainen prosessi oli hyvin epätyypillinen, Sibeliuksen kirjeenvaihdosta löytyy yksi sitaatti, joka tavallaan puoltaisi tämänlaista toimintaa. Kirjeessään Wäinö Solalle, Sibelius pohti, miksi runoilijat jatkuvasti lähettelivät hänelle keskinkertaisia runokokoelmiaan siinä toivossa, että hän niitä säveltäisi. Sibelius esitti kirjeessään Solalle retorisen kysymyksen: ”Mikseivät runoilijat runoile minun hyviä sävellyksiäni?”

Eräät Sibeliuksen sävellykset ovat kyllä inspiroineet runoilijoita – erityisesti Finlandia-hymni. Sen melodiaan on runoiltu aikojen kuluessa lukuisia tekstejä niin suomeksi kuin englanniksikin. Amerikansuomalainen Martti Nisonen jopa kirjoitti Finlandia-sävelrunoelmasta mieskuorosovituksien – ei siis vain hymniosuudesta vaan koko kappaleesta alun vaskiakordeja myöten. Nisonen pyysi sovitukselleen myös Sibeliuksen siunauksen (tosin turvallisesti jälkikäteen). Sibeliuksen vastaus ei ole tiedossani.