Suomen musiikinhistorian julmimmat arvostelut
Joskus asetettu tavoite saattaa toteutua hyvin eri
tavalla kuin mitä alun perin oli suunniteltu. Tämän sai kokea helsinkiläinen
mieskuoro Muntra Musikanter, joka pohti tammikuun alun kokouksessaan, miten
viettäisivät alkavaa 20-vuotisjuhlavuottaan, vuotta 1898. Kokouksen lopputulema
oli, että kuoro julisti välittömästi alkaneeksi sävellyskilpailun, jonka
tulokset julkaistaisiin kuoron syntymäpäivänä eli toukokuun 11. päivänä.
Kilpailusäännöt olivat varsin
väljät, sillä esimerkiksi vaaditun kokoonpanon suhteen ainoa rajoitus oli, että
kilpailuteoksen oli sisällettävä mieskuoro. Toisin sanoen säveltäjät voisivat
osallistua kilpailuun niin a cappella -biiseillä, pianosäestyksellisillä
kappaleilla kuin kokonaisen sinfoniaorkesterin sisältävillä kantaateillakin.
Myös kilpailuteosten laulukieli oli
vapaa. Tosin teoksien tekstisisältöön tehtiin säännöissä yksi rajaus. Kilpailun
suomenkieliset säännöt muotoilivat rajauksen näin: ”[…] kumminkaan eiwät
säweltäjät saisi millään ehdolla kosketella maamme kieliriitaa”. Sama asia
ruotsikielisissä säännöissä kuului: ”[…] främst att kompositionerna på intet
sätt finge beröra språkdualismen i vårt land”. Osallistujien tasapuolisen
kohtelun takaamiseksi partituurit olisi merkittävä nimimerkillä, joten
säveltäjän henkilöllisyys paljastuisi arvioitsijoille vasta päätöstenteon
jälkeen.
Rajoitus, ettei kieliriitaa saisi
käsitellä, oli varmasti aiheellinen, sillä ylioppilaskuoropiireissä
kielipoliittinen kiihkeys johti noina vuosina silloin tällöin jopa ihan
nujakointiin – esimerkiksi kiivasluontoinen Heikki Klemetti joutui
opiskeluaikoinaan kerran putkaan ylioppilaskunnan sisäisen kieliväittelyn
eskaloiduttua katutappeluksi. Pentti Virrankoski kuvaa Pohjalaisten osakuntien
juhlia noilta vuosilta:
Ylioppilaiden
juhlissakin kielitaistelu oli usein voitolla, vaikka yhteishenkeä koetettiin lietsoa
isänmaallisin puhein. ’Fennot’ ärsyttivät vastustajia taistelulauluillaan
’Nouse riennä, suomen kieli’ ja ’Herää, Suomi’, mihin ’sveesit’ vastasivat
lauluin ’Så stark, du ljusets riddarvakt’ ja ’Hör oss, Svea, moder för oss
alla’. Joskus tunteet kuumenivat joukkotappeluun saakka. (Virrankoski 2004, 46)
Kun kuorosävellyskilpailuun
lähetetyt teokset toukokuussa arvioitiin, voittotyöksi valikoitui Sandels-niminen kappale mieskuorolle ja
orkesterille, jonka oli lähettänyt kilpailuun nimimerkki Homo. Oheisesta
kirjekuoresta paljastui, että nimimerkin takana oli Jean Sibelius. Sen verran
ylivoimainen Sibeliuksen sävellys palkintolautakunnan mielestä oli, ettei
toista palkintoa jaettu lainkaan. Kolmas palkinto annettiin Armas Järnefeltin
kuoro-orkesterikantaatille Suomen synty
ja neljäs Ernst Fabritiuksen a cappella -laululle Lasna ja nyt. Jakamatta jääneeseen toiseen palkintoon budjetoidut
rahat lautakunta jakoi kahtena ylimääräisenä erityispalkintona Karl Flodinille
sekä lupaavalle musiikkiopisto-opiskelijalle, Selim Palmgrenille, joka oli
osallistunut kilpailuun laululla Drömmen.
Sibeliuksen voittoteos
kantaesitetiin maaliskuussa 1900. Konsertti oli siitä kummallinen, että
varsinainen teos jäi konsertinjälkeisissä lehtikritiikeissä selvästi sivuosaan.
Lehtikritiikit nimittäin keskittyivät lähinnä haukkumaan esiintyneen kuoron
heikkoa tasoa. Nya Pressen -lehden pitkä kritiikki, josta seuraavassa on vain
katkelma, on varmasti yksi suomalaisen musiikkikritiikin historian julmimmista:
(alkuperäistekstin jälkeen oleva suomennos on allekirjoittaneen kääntämä)
Ack, den är
upplöst och död och begrafven, den gamla, på år och ära mättade sångkören M.M.!
Den har haft sin tid, då klangen af dess namn fylde länder och städer. Då var
den ung, entusiastisk, naiv, gammalidealistisk och full af initiativ och
hänförelse. Den gick så långt i förträfflighet, som man gärna kunde begära af
en manskör, sammansatt och ledd af amatörer, och den nådde så högt i
berömmelse, som väl ingen nordisk kör förr eller senare. Men evigt kunde det ju
ej så förbli; andra tider, andra män, andra intressen kommo, och M. M. var klok
nog att välja en rask och stolt död för egen hand framför en långsam aftyning
utan ära, och den sänkte sitt ungdomsblå standar, och firade med värdighet och
pomp sin egen begrafning, och hederliga och berömmande eftermälen fick den, och
trofeerna i dess Panteon radades som lysande milstenar på minnenas långa,
solbeglänsta väg.
Ja, den är död
och upplöst, kören M. M.! Hvad som numera går under det gamla firmanamnet, är
en blek skugga blott af det som fördom varit. Och man gör bäst i att ej alls
anställa några jämförelser mellan förr och nu, och att ej häller anlägga någon
så sträng mättstock på sängprestationerna sädana de nu äro, ty då det nödiga
materialet saknas – och måhända den nödiga lusten och ifvern att sjunga v ä l
också – så kan väl då resultatet bli annat än ett negativt!
Kören, sådan
den uppträdde i går, saknade vackra och fylliga tenorer, mellanstämmorna voro
passabla, basen god, men alt för stark och kompakt framträdande i förhållande
till de andra stämmorna. Hvad föredraget af de olika sångerna beträffar,
saknade detsamma genomgående finhet, charme, precision, detaljerad nyansering,
utarbetad frasering, god deklamation – med andra ord alla de viktiga
företräden, som man förr i världen var van att beundra hos kören. Det hela gick
på gammal prestige och gamla hågkomster; ett och annat lyckades någonlunda,
t.ex. föredraget af Järnefelts djupt poetiska ”Wanderers Nachtlied” och –
tekniskt, men icke musikaliskt – Sibelius ”Työnsä kumpasellaki”. Men huru slentrianmässigt
stökades ej alla de öfviga numrorna undan! De skulle utan tvifvel sjungas
oändligt mycket friskare och själfullare af studentsångföreningen
Ylioppilaskunnan laulajat och minst lika bra som i går af Akademiska
sångföreningen. Och dessa två körer skulle dessutom kunna bjuda på någonting,
som kören M.M. nu ej tyktes ega: unga och klingande röster.
***
Ah, se on
lakkautettu ja kuollut ja kuopattu, tuo vanha, vuosien ja kunnian kyllästämä
laulukuoro M.M.! Sillä on ollut aikansa, jolloin sen nimen kaiku täytti maat ja
mannut. Silloin se oli nuori, innokas, naiivi, täynnä menneiden aikojen
idealismia, aloitteellisuutta ja intohimoa. Se meni oivallisuudessa niin
pitkälle, kuin amatööreistä koostuvalta ja amatöörien johtamalta mieskuorolta
nyt voi vaatia, ja se saavutti korkeamman maineen, kuin yksikään pohjoinen
kuoro sitä ennen tai jälkeen. Mutta ikuisesti se ei voinut säilyä; muut ajat,
muut miehet, muut intressit tulivat, ja M.M. oli tarpeeksi viisas valitakseen
mieluummin ripeän ja ylpeän kuoleman oman käden kautta kuin hitaan ja
kunniattoman riutumisen, ja se laski nuoruutensa sinisen standaarin, ja juhli
arvokkuudella ja prameudella omia hautajaisiaan, ja se sai kunniakkaat ja
maineikkaat muistokirjoitukset, ja sen Panteonin voitonmerkit aseteltiin riviin
kuin loistavat virstanpylväät muistojen pitkällä, auringonvalaisemalla tiellä.
Kyllä,
M.M.-kuoro on kuollut ja lakkautettu! Se, mikä nykyään kulkee sen vanhan
toiminimen alla, on vain kalpea varjo siitä mitä ennen on ollut. Ja sitä tekee
parhaansa välttääkseen vertailuja menneisyyden ja nykyisyyden välillä, ja
pitäytyy rakentamasta liian tiukkaa mittatikkua lauluesityksille sellaisina
kuin ne nyt ovat, koska tarvittavan materiaalin puuttuessa – ja kukaties
myös h y v i n laulamiseen tarvittavan halun ja kiihkeyden – ei kai lopputulos
voi olla muuta kuin negatiivinen!
Kuorolta,
sellaisena kun se eilen esiintyi, puuttui kauniit ja täyteläiset tenorit,
väliäänet olivat välttäviä, bassot hyviä, mutta aivan liian voimakkaita ja massiivisia
suhteessa muihin stemmoihin. Mitä moninaisten laulujen esitystapaan tulee,
kuorolta puuttui läpikäyvä hienovaraisuus, charmi, tarkkuus, yksityiskohtainen
nyansointi, työstetty fraseeraus, hyvä deklamaatio – toisin sanoen kaikki
tärkeät ominaisuudet, joita aiemmin oli totuttu kuorossa ihailemaan. Kaikki
toimi vanhan prestiisin ja vanhojen muistojen varassa; yhtä sun toista myös
onnistui joteensakin, kuten Järnefeltin syvän poeettisen ”Wanderers Nachtlied”
-laulun esitys ja – teknisesti muttei musikaalisesti – Sibeliuksen ”Työnsä
kumpasellaki”. Mutta miten kaavoihinkangistuneesti hoidettiin kaikki muut
numerot pois käsistä! Ne laulut esitettäisiin ilman muuta paljon raikkaammin ja
sielukkaammin Ylioppilaskunnan Laulajien toimesta ja Akademiska Sångföreningenin
toimesta vähintään yhtä hyvin kuin eilen. Ja nämä kaksi kuoroa pystyisivät sitä
paitsi tarjoamaan jotain, mitä M.M.-kuoro ei näköjään pysty: nuoria ja
sointuvia ääniä.
Aivan yhtä julma oli Uudessa
Suomettaressa julkaistu suomenkielinen kritiikki:
Ääriään myöten
täytetty sali oli todistuksena siitä, millä mielenkiinnolla tämän kuuluisan
köörin esiintymistä oli odotettu. Laulun ystäwät, jotka erityistä nautintoa
toiwoen niin lukuisina oliwat kokoontuneet lemmikkejänsä kuulemaan, konsertin päätyttyä
warmaan omistiwat jonkun hetken hiljaiselle mietiskelylle, jonka aineena oli
maailmallisen kunnian ja loiston katoawaisuus. Tuo 60-miehinen laulukunta kyllä
piti kaiken iltaa huolen siitä, että kuulijat saiwat rikkaita aineksia tähän
aina hyödylliseen ajatuksen harjoitukseen. Wahinko etteiwät wanhan
M.M.-laulukunnan jäsenet jo ole haudassa, sillä muuten he olisiwat olleet
tilaisuudessa siellä käännähtämään kauhusta, hawaitessaan miten nuorempi polwi
hoitaa perintöänsä. ”Sic transit gloria mundi!”
Lyhyesti: M.M.
ei esittänyt eilisessä konsertissaan kaunista kwartettilaulua, pantakoon
waatimukset kuinka kohtuullisiksi tahansa. Ylioppilasköörien wiimeiset
konsertit owat epäilemättä olleet onnistuneempia kuin M.M:n eilinen
esiintyminen. Laulukunnalla on tätä nykyä waan keskinkertaiset ääniwarat,
puhtaus on epäiltäwää laatua ja sointuwaisuus puuttui täydellisesti. Tenorista
ja wäliäänistä esiintyy tawan takaa häiritseviä äännähdyksiä, jotka kyllä
tunnetaan kehittymättömissä kööreissä, mutta jotka owat ehdottomasti kielletyt
wähänkin paremmissa. Paitsi tällaisia alkuperäisiä wikoja on köörillä wielä
melkein kaikki muut. Esitys on konemaista ja siltä puuttuu kaiken kunnollisen
ajatuksen wiwahduskin. Ainoa hywä puoli, mikä lauluseuralla on säilynyt, on rytmillinen
tarkkuus, johonka olemme tottuneet kaikissa hra G. Sohlströmin johtamissa
konserteissa.
Yllä siteerattujen lehtien lisäksi
konsertin kehnoutta päiviteltiin myös Päivälehdessä ja Hufvudstadsbladetissa.
Tästä näkökulmasta voidaan konsertin itse asiassa ajatella täyttäneen
alkuperäisen tavoitteensa – tosin hyvin eri tavalla kuin mitä
kilpailuorganisaatio oli varmasti ajatellut. Sävellyskilpailun yhtenä
tarkoituksenahan oli ollut lieventää riitelevien kieliryhmien välistä vastakkainasettelua,
ja näin todella tapahtuikin: kuoron konsertin kehnouden haukkuminen toimi
pienen, kauniin hetken kieliryhmiä yhdistävänä voimana.
Viitatut tekstit:
Virrankoski, Pentti 2004. Heikki Klemetti: elämäntyö ja henkilökuva.
Suomalaisen kirjallisuuden seura.
Lainaukset säännöistä Nya
pressen 15.1.1898 ja Uusi Suometar 16.1.1898
Arvostelut: Nya Pressen,
Uusi Suometar, Päivälehti ja Hufvudstadsbladet 17.3.1900
Kommentit
Lähetä kommentti