Helleenit, suomalaiset ja vastenmielinen nationalismi

Jean Sibelius sävelsi alkuvuodesta 1902 teoksen naiskuorolle ja orkesterille. Sibelius valikoi sävellyksensä tekstiksi katkelman ruotsalaisen Viktor Rydbergin laajahkosta teoksesta Livslust och livsleda. Katkelmassa nuoret helleenit laulavat ylistyshymniä viehkeydelle, kauneudelle ja elämänilolle. Tämä kaikki on kuitenkin kääritty eräänlaiseen elämän katoavaisuuden paatokseen. Sibelius nimesi teoksensa Impromptuksi ja antoi sille opusnumeron 19.

Yleisö ihastui uuteen teokseen ja se sai ensiesityksessään niin valtaisat suosionosoitukset, että se soitettiin saman tien uudelleen. Myös Päivälehden kriitikon roolissa Impromptun ensiesitystä kuunnellut Oskar Merikanto piti kuulemastaan. Hän kirjoitti lehtiarviossaan:

Köörin tehtävä oli erittäin kaunis ja orkesterin ynnä harpun pehmeä säestys, kuin myöskin kastanjettien näppäilyt silloin tällöin, antoivat teokselle ikäänkuin etelämaalaisen viehkeyden. (Päivälehti 9.3.1902)

Merikannon tapaan myös muut 1900-luvun alkupuolen kirjoittajat kuulivat Impromptussa etelämaalaista, klassillista viehkeyttä. Esimerkiksi ensimmäisen Sibelius-elämäkerran (1916) kirjoittanut Erik Furuhjelm kuvasi Impromptua seuraavin sanoin:

Impromptussa op. 19 on Sibelius sitä vastoin luonut dionyysisen teoksen, jossa melodiikka ja soitinnus yhdistyvät loistavaksi klassillis-helleeniseksi kokonaisuudeksi. Se on juovuttava dityrambi, siellä täällä öisen salaperäisyyden verhoama. Kautta koko sävellyksen puhaltaa raikas tuulenhenkäys noista viileistä lehdoista, missä nymfit ’kuorotansseilla kunnioittavat Iackos-kuningastansa’. (Furuhjelm 1916)

Furuhjelm jatkaa korostamalla, kuinka teos vaikuttaa ”välittömästi syntyneeltä”, joten se siis on kirjoitettu ”antiikin ja sen luonteen oikealla tajulla”. En malta olla korostamatta itse, että tähänhän viittaa myös Sibeliuksen sävellykselleen antama nimi: Impromptu tarkoittaa jotain, mikä on luotu valmistelematta, hetkeen tarttuen.

Seuraava elämäkerturi Cecil Gray muotoilee omassa Sibelius-elämäkerrassaan (1931) hyvin samanlaisen ajatuksen kuin Furuhjelm aiemmin. Grayn mukaan teoksen

kevyet, haihtuvat 12/4- ja 6/4-rytmit kantavat musiikin ja sanat lakkaamattomana virtana alusta loppuun, kuin joki virtaa mereen ja elämä haihtuu päätökseensä kuolemassa – herakleitoslaisen panta rei:n [kaikki virtaa] täydellinen musiikillinen ruumiillistuma. (Gray 1931)

Ja jotta lista kaikkein varhaisimmista Sibelius-elämäkerroista olisi täydellinen, mainittakoon vielä, että muutamaa vuotta myöhemmän Karl Ekmanin Sibelius-elämäkerran (1935) mukaan samainen Impromptu on ”innoittunut huomionosoitus antiikin maailmalle”.

***

Erik Tawaststjernan mittavan ja vaikutusvaltaisen Sibelius-elämäkerran (1967) myötä Impromptun tulkinnassa alkoivat puhaltaa aivan muut kuin etelämaalaiset tuulet. Tawaststjernalle Sibeliuksen Impromptu oli ensi sijassa isänmaallinen teos:

Tekstinsä valinnalla Sibelius kenties halusi tähdentää, että suomalaiset yhtähyvin kuin helleenit saattoivat kokoontua panateenalaiseen juhlaan tuhon uhatessa. (Tawaststjerna 1967)

Tawaststjerna korostaa vielä:

Isänmaallisen tarkoituksen tekee todennäköiseksi sekin seikka, että runoon sisältyvät tuonnempana Ateenalaisten laulun alkusäkeet. (ibid.)

Isänmaallinen tulkintalinja on Tawaststjernan jälkeen ottanut vallan Sibeliuksen Impromptusta kirjoitettaessa. Tuoreehkona esimerkkinä voisi mainita Andrew Barnettin Sibelius-elämäkerran (2007), jossa hän tulkitsee Tawaststjernan ajatusta jatkaen, että

Impromptussa runon ’nuoret helleenit’ voidaan tulkita edustavan Suomen kansaa. (Barnett 2007)

***

Tammikuun 22. päivä vuonna 1901 Sibelius luonnosteli nuottipaperille melodian. Luonnoksessa ei ole mitään viitettä instrumentaatiosta eikä juuri harmonioistakaan. Melodiaa ei myöskään ole kehitelty luonnoksessa eteenpäin, eikä se näytä ainakaan millään ilmeisellä tavalla liittyvän muihin samalla paperilla oleviin luonnoksiin. Melodialuonnos on siis todennäköisesti ollut mahdollista myöhempään käyttöä varten muistiinpantu idea – tämä on itse asiassa Sibeliuksen luomisprosessille suhteellisen tyypillinen piirre.

 
Kyseisessä luonnoksessa on kaksi asiaa, jotka tekevät siitä itselleni sykähdyttävän: ensinnäkin melodia on käytännössä sama, joka aloittaa ja lopettaa seuraavana vuonna sävelletyn ja kantaesitetyn Impromptun; toiseksi Sibelius on kirjoittanut melodian viereen päiväyksen ja sanat ”Memento mori”, muista kuolemasi. Luonnos on – ainakin itselleni – sykähdyttävä juuri siitä syystä, että on hyvin epätodennäköistä, että Sibelius tuota luonnosta kirjoittaessaan olisi suunnitellut käyttävänsä melodiaa nimenomaan Rydbergin runokatkelman sävelittämisessä, mutta siitä huolimatta se ikään kuin summaa Rydbergin runon sisällön. Kysymys siitä, minkälaista teosta Sibelius on tuolloin luonnostellut, jää lähteiden vähäisyyden takia vastaamatta.

Sivumennen sanoen tilanteet, jossa melodian ”sisältö” pysyy samana, vaikka sen käyttökonteksti vaihtuu, ovat Sibeliukselle suhteellisen tyypillisiä. Lempiesimerkkini on melodia, jonka Sibelius luonnosteli alun perin Tulen syntyyn. Se esiintyi Tulen synnyssä kohdassa, jossa neiti ”tuuittelee” tulta. Sibelius eli lopulta käyttänyt tätä melodiaa Tulen synnyssä lainkaan, vaan se päätyi Lemminkäinen Tuonelassa -teoksen kohtaan, joka on yleensä assosioitu äidin kehtolauluksi kuolleelle pojalleen. Eli vaikka teos ympärillä vaihtui, melodian kehtolaulu-sisältö säilyi. (Ylivuori 2013)

Näin kävi todennäköisesti myös Memento mori -melodialle.

***

Olen viime aikoina pohtinut Memento mori -luonnosta paljon, sillä itselläni on työn alla parhaillaan Sibeliuksen kriittisen kokonaisjulkaisun nide, joka sisältää myös Impromptun. Paljon luonnoksen esiin nostamia kysymyksiä jää toki lopullisestikin vaille vastausta. Ei ole mahdollista tietää esimerkiksi sitä, onko säveltäjä pohtinut luonnosta kirjoittaessaan omaa kuolevaisuuttaan vai kuolevaisuutta ylipäätään. Käsikirjoitusluonnos tarjoaa vain pienenpienen välähdyksen luomisprosessin yhdestä hetkestä, mutta ei avaa ikkunaa, jonka kautta voisin katsoa säveltäjän mielen sisään ja julistaa, mitä hän tuolloin ajatteli. Mutta Memento mori -välähdys saa Impromptun tuntumaan tekijälleen hyvin henkilökohtaiselta. Ja aivan erityisesti se saa teoksen isänmaallisen tulkinnan näyttämään mielestäni hyvin epäuskottavalta.

Tai enemmän kuin epäuskottavalta se saa isänmaallisen tulkinnan tuntumaan kerrassaan vastenmieliseltä: sodanjälkeinen historiankirjoitus on vääntämällä vääntänyt säveltäjän intiimin tunnustuksen osaksi suurta kansallista kertomusta, vaikka esimerkiksi yksikään Sibeliuksen elinaikana kirjoitettu lähde ei anna ymmärtää, että säveltäjä olisi tarkoittanut teoksensa isänmaalliseksi – tai että yleisö olisi sen sellaisena kuullut.

Ehkä näin Suomi 100 -vuonnakin olisi hyvä muistaa, että joskus helleenit ovat vain helleenejä.

Viitatut lähteet

Furuhjelm, Erik 1916. Jean Sibelius: Hans tondiktning och drag ur hans liv. Schildt (sitaatin suomennos Leevi Madetoja).

Gray, Cecil 1931. Sibelius. Oxford University Press (sitaatin suomennos omani).

Ekman, Karl 1935. Jean Sibelius: taiteilijan elämä ja persoonallisuus. Otava.

Tawaststjerna, Erik 1967. Jean Sibelius 2. Otava.

Barnett, Andrew 2007. Sibelius. Yale University Press (sitaatin suomennos omani).

Ylivuori, Sakari 2013. Jean Sibelius’s Works for Mixed Choir. A Source Study. Taideyliopiston Sibelius-Akatemia (väitöskirja)

sekä

Päivälehti 9.3.1902 (arvostelu nimimerkillä O. eli Oskar Merikanto)